Kaapeista nettiin ja kaduille – Transfeminiinien tilat 1990- ja 2000-luvuilla

Dreamwear Clubin aktivisteja marssimassa eri pride-marsseissa. Ihmiset kantavat banderollia, jossa lukee Dreamwear Club ry.

Kuva: Dreamwear Clubin aktivisteja eri kaupunkien pride-marsseissa. Dreamwear Clubin arkisto.

Millaista oli elää transfeminiininä henkilönä lama-ajan Suomessa, jossa rintaimplattien ja peruukkien saatavuus oli vaikeaa? Entä miltä tuntui kohdata ensimmäistä kertaa kaltaisiaan transihmisiä vertaistuki-illassa tai löytää omaa identiteettiä koskevaa tietoa AltaVista-hakukoneella? Näitä tilallisia tunteita ja kokemuksia käsittelin kulttuurihistorian pro gradu -tutkielmassani, jossa pureuduin kotimaisen transfeminiinien yhteisön ja Dreamwear Club ry:n historiaan vuosina 1990–2011.

Kirjeenvaihdolla ja verkkokeskusteluilla yksinäisyyttä vastaan

Yhdeksänkymmentäluvun alku oli transfeminiineille haasteellista aikaa Suomessa. Useimmat tutkimukseni aineistoissa esiintyvät henkilöt kuvasivat 1990-lukua aikakaudeksi, jota värittivät kaapissa oleminen sekä siihen kytkeytyvät yksinäisyyden ja epävarmuuden tunteet. Paljastumisen pelko ja toiselle sukupuolelle tyypillisiin vaatteisiin pukeutumiseen liittyvä häpeä olivat myös tyypillisiä 1990-luvun alun Suomessa eläneiden transfeminiinien kokemuksille.

Tutkimani transfeminiinit lievittivät 1990-luvun alussa yksinäisyyden tuntemuksia käymällä kirjeenvaihtoa toistensa kanssa. Kirjeitä lähetettiin yksityisyyttä suojaaviin anonyymeihin poste restante -osoitteisiin sekä postilokeroihin. Kirjeenvaihdon avulla transfeminiinit vaihtoivat suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöjen tapaamisilmoituksia sekä lainasivat toisilleen transvestisuutta käsittelevää kirjallisuutta, jota oli vaikea saada Suomesta. Kirjeenvaihtoilmoituksia julkaistiin myös transvestiittien ja transfeminiinien tukijärjestön Dreamwear Clubin (DwC) jäsenlehdessä Dreamwearissa vuoteen 1996 saakka, kunnes kirjeenvaihto siirtyi vuonna 1997 yhdistyksen perustamille verkkosivuille.

Vuoden 1995 jälkeen yleistynyt internetin käyttö ja uusien hakukoneiden, kuten AltaVistan (1995) ja Googlen (1998), kehittyminen loivat uusia linkkejä eri puolella Suomea asuneiden transfeminiinien välille. Hakukoneiden lisäksi transfeminiinit hakivat sukupuolivähemmistöjä koskevaa tietoa esimerkiksi GeoCities-sivustolta, IRC-Gallerian crossdress-kanavilta, Puuteri.orgista ja Suomi 24:sta. Dreamwear Club loi omista verkkosivuistaan tilan, josta transfeminiinit pystyivät saamaan helposti tietoa omaa identiteettiään koskevista asioista. Verkkosivuille lisättiin vuonna 2000 Chat-palvelu, jonka kautta keskusteluseuraa hakeneet sukupuolivähemmistöt saattoivat chattailla toistensa kanssa. Tämä osoittautui menestykseksi, sillä DwC:n verkkosivujen kävijämäärät yli kaksinkertaistuivat Chatin lisäämisen jälkeen. Vertaisten kanssa chattailu sai Chatissa liikkuneet DwC:n jäsenet myös huomaamaan, että transvestiitti-käsitettä käyttävä ihmisryhmä on varsin moninainen ja vähemmän heteroseksuaalinen kuin mitä jäsenet olivat aiemmin kuvitelleet sen olevan.

Vertaistukea ja vinkkejä transfeminiinien järjestöistä sekä jäsenlehdistä

Dreamwear Clubin oma jäsenlehti Dreamwear ja järjestön jäsenilleen tarjoamat tilat lisäsivät yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaisten transfeminiinien välillä vuosien 1990–2011 aikana. DwC:n piiriin kuuluneet sukupuolivähemmistöt kävivät keskusteluja sukupuolen moninaisuudesta ja etenkin transvestisuudesta neljä kertaa vuodessa ilmestyneessä Dreamwear-lehdessä. Lehden sivuilla yhteenkuuluvuutta vahvistettiin viittaamalla toisiin transfeminiineihin sisko-käsitteellä, mikä nähdäkseni edesauttoi eräänlaisen valitun perheen (chosen family) muodostamista.

Dreamwear-lehti oli monelle transfeminiinille henkireikä omaan identiteettiin, sillä DwC:n jäsenet saivat lehdestä usein sellaista tietoa, jota he eivät välttämättä olisi omilta ”biologisilta” perheiltään saaneet. Dreamwear-lehdissä välitettiin esimerkiksi vinkkejä meikkaamiseen sekä parran poistoon, ja Dreamwearissa oli myös vuoteen 1996 kirpputori, jonka kautta jäsenet myivät toisilleen vaatteita ja kenkiä. Vinkkien saaminen valitulta perheeltä oli tärkeää transfeminiineille 1990- ja 2000-lukujen Suomessa, sillä moni pienellä paikkakunnalla asunut transfeminiini koki oman kotinsa ahtaaksi tilaksi sukupuolen ilmaisulle. Aineistoissani esiintyvät transfeminiinit tarvitsivat myös turvallisia tiloja meikkaus- ja pukeutumistyylien opetteluun, sillä osa heistä pelkäsi etenkin miesten kohdistavan heihin väkivaltaa julkisissa tiloissa liikkuessaan. Tällöin Dreamwear Clubin kaltaiset sukupuolivähemmistöjen yhteisöt toimivat eräänlaisina äidin korvikkeina, jotka opettivat jäsenilleen transfeminiinien kaipaamia taitoja turvallisissa ympäristöissä.

Dreamwear Club myös tuki jäseniään 1990-luvun lama-ajan tuomissa haasteissa. Laman vaikutukset heijastuivat transfeminiinien elämään niin, että 1990-luvun alussa transfeminiinien suosimia tuotteita kuten rintaimplantteja ja peruukkeja oli vaikea ostaa Suomesta. Jos tarjontaa löytyi, tuotteiden hinnat olivat usein korkeita. Rintaimplantit maksoivat lama-aikana 1600 markkaa eli noin 328 euroa. Koska tuotteiden tilaaminen ulkomailta ei ollut 1990-luvulla yhtä helppoa kuin nykyään, Dreamwear Club tarjosi jäsenilleen mahdollisuuden tilata tuotteita ulkomaisilta tavarantoimittajilta yhdistyksen kautta. Tilausten välittämisen ohella yhdistys teki myös yhteistyötä erilaisten kotimaisten vaateliikkeiden kanssa, jotta transvestiiteille ja muille transfeminiineille suopeat liikkeet lisääntyisivät ja vaatteiden ostamisesta kivijalkaliikkeistä tulisi helpompaa. Tässä yhdistys myös onnistui, sillä aineistoni mukaan suomalaiset kaupat alkoivat huomioida sukupuolivähemmistöt asiakaskunnassaan paremmin vuoden 1998 jälkeen.

Tärkeintä Dreamwear Clubin toiminnassa sen jäsenille oli kuitenkin se, että yhdistys muodosti Dreamweariin ja omiin järjestötiloihinsa transvestiitien ja muiden transfeminiinien kaipaamia omia tiloja. Oman tilan tarpeellisuus korostui DwC:n piirissä erityisesti 1990-luvun lopulla, jolloin Dreamwear-lehteä yritettiin yhdistää Transtukipisteen (nyk. Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus) julkaisemaan Transgenre-lehteen, josta kaavailtiin koko suomalaisen transyhteisön yhteistä julkaisua. Lehden yhdistäminen Transgenreen epäonnistui, sillä DwC:n jäsenet kokivat, että transvestiittien ja transsukupuolisten keskustelut olivat kovin erilaisia keskenään, eikä transvestiittien kuville ja jutuille ollut riittävästi tilaa Transgenressä. 1990-luvun sukupuolivähemmistöjen yhteisöä voikin kuvata jakautuneeksi, sillä transsukupuolisten ja transvestiittien oikeuksia ajaneet järjestöt toimivat usein erillään ja ryhmien välillä oli erimielisyyksiä sukupuolen moninaisuutta kuvaavien käsitteiden määrittelystä.

Transvestiittien ja transsukupuolisten välinen jakolinja kuitenkin kapeni 2010-lukua lähestyttäessä. Se näkyi Dreamwear Clubin toiminnassa muun muassa siinä, että yhdistys alkoi tarjota 2000-luvulta lähtien laajasti tukea kaikille transfeminiineille ja pitää tilojaan avoinna transvestiiteille, transtaustaisille naisille, muunsukupuolisille sekä heidän läheisilleen. Tämä oli käänteentekevää, sillä kun yhdistys aloitti sukupuolivähemmistöjen kahvi-illat vuonna 1997, se alleviivasi, että kahvi-illat oli tarkoitettu vain transvestiiteille. DwC:n piirissä vaikuttaneen yhteisön moninaisuuden kasvaminen liittyykin suomalaisen yhteiskunnan 2000-luvulla muuttuneisiin tapoihin käsittää sukupuolen moninaisuutta, sillä esimerkiksi muunsukupuolisuus-käsitteen käyttö alkoi vakiintua Suomessa vuoden 2013 tienoilla.

Vaikutustoimintaa mediassa ja poliittisella kentällä

Dreamwear Clubin toimijat käyttivät 1990-luvun alussa erilaisia ajanvietelehtiä toiminnastaan tiedottamiseen, sillä suurempilevikkiset lehdet eivät aina suostuneet julkaisemaan sukupuolen moninaisuutta käsitteleviä artikkeleita. Tämä saattoi johtua siitä, että seksuaalivähemmistöjen medianäkyvyyttä rajoittanut homoseksuaalisten tekojen kehotuskielto vaikutti välillisesti sukupuolivähemmistöjen näkyvyyteen, koska nämä ryhmät sotkettiin usein käsitteellisesti toisiinsa. Ajanvietelehdet olivatkin erinomainen kanava sukupuolen moninaisuuden käsittelyyn, sillä niistä oli tullut Suomessa 1950- ja 1960-luvuilta lähtien keskeisiä seksuaalisuuden ja sukupuolen normien neuvotteluiden areenoita. Dreamwear Clubin toimijat kutsuivat esimerkiksi vuonna 1992 SE!-lehden toimittajan paikalle tapaamiseensa tekemään lehtiartikkelia yhdistyksen toiminnasta voidakseen levittää asiallista tietoa transvestisuudesta sekä rekrytoidakseen uusia jäseniä toimintaan.

Dreamwear Clubin aktivistit esiintyivät 1990-luvun puolessavälissä myös erilaisissa naistenlehdissä, joissa keskusteltiin usein transvestisuudesta. Naistenlehdet olivat myös oiva kanava välittää tietoa transvestisuudesta transvestiittien naispuolisille kumppaneille. Puolisoille kohdennetun positiivisen viestinnän tarkoituksena oli lisätä ymmärrystä sukupuolivähemmistöjä kohtaan ja näin ollen laajentaa transfeminiinien elintilaa omissa kodeissaan. Vuosien 1996–1997 välillä transvestisuutta koskevat yleisönosastokirjoitukset saavuttivat suuremmat lehdet, ja kehotuskiellon poistuttua vuoden 1999 jälkeen myös paikallislehdissä tiedottaminen lisääntyi. Tällöin Dreamwear Clubin ei tarvinnut enää pitää itseään yhtä näkyvänä ajanvietelehdissä, ja osa jäsenistöstä alkoi suhtautua kyseisten lehtien hyödyntämiseen vaikutuskanavana entistä kielteisemmin.

Mediavaikuttamisen lisäksi Dreamwear Clubin aktivistit ovat tehneet työtä transfeminiinien yhteiskunnallisten oikeuksien puolesta. Vuonna 2011 Dreamwear Clubin toimijat olivat keskeisessä roolissa siinä, että transvestisuutta patologisoinut tautiluokitus poistui Suomessa. DwC:n jäsenet olivat yrittäneet poistaa tautiluokitusta jo 1990-luvulla viemällä asiaa Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (STAKES) ylilääkärille. Luokituksen poistaminen ei ollut heitä kuulleen lääkärin mukaan mahdollista, sillä transvestisuutta koskevat tautiluokitusjärjestelmät olivat tuolloin vielä kansainvälisesti sidoksissa toisiinsa. 2000-luvulla yhteiskunnallinen tilanne oli kuitenkin muuttunut, joten transvestisuuden poistamisesta tautiluokituksesta voitiin jälleen alkaa haaveilla. Tilanteen muutokseen vaikutti se, että muut Pohjoismaat olivat alkaneet poistaa seksuaalisuuteen ja sukupuolen ilmaisuun liittyviä tautiluokituksia 2000-luvun puoleenväliin tultaessa. Esimerkiksi Tanska poisti luokituksistaan sadomasokismin ja kaksiroolisen transvestismin vuosien 1994–1995 välisenä aikana, ja Ruotsissa vastaavat luokitukset poistuivat vuonna 2009.

Suomessa 2000-luvun puolessavälissä transfeminiinien yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle ja keskustelulle avoinna ollut tila oli myös avautunut transfeminiinien oman aktivismin ja yleisen ilmapiirin muutoksen myötä niin, että DwC:n aktivistit pystyivät vaikuttamaan tautiluokituksen uudelleenarviointiin sekä valtavirtamediassa että poliittisella kentällä. Yhdistyksen toimijat kiersivät esimerkiksi jututtamassa poliittisia päättäjiä vaaliteltoilla ja lobbasivat tasa-arvoministeri Stefan Wallinin kokoukseensa vuonna 2010. Kokouksen jälkeen Wallin lupasi allekirjoittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen järjestöjen koordinoiman aloitteen tautiluokituksen poistamiseksi. Vuoden kuluttua kokouksesta Dreamwear Clubin aktivistien vaivannäkö palkittiin, kun Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi 12.5.2011 tiedotteen, jossa se ilmoitti poistavansa transvestisuutta koskevat tautiluokitukset. Tautiluokituksen poisto otettiin DwC:ssä vastaan juhlavin ja huvittunein tunnelmin: toisille luokituksen poistaminen oli erityisen tärkeää siihen kytkeytyneen häpeän takia, kun taas toiset ottivat luokituksen poistamisen huumorilla – eräänlaisena ”ihmeparantumisena”.

Kehotuskiellon poistuminen, yleisen ilmapiirin muuttuminen, sukupuolivähemmistöjä koskevan tiedon lisääntyminen ja DwC:n aktivistien tekemä työ transfeminiinien tilojen laajentamiseksi lisäsivät transfeminiinien liikkumatilaa yksityisissä ja julkisissa tiloissa. Yhdistyksen transfeminiineille ja heidän läheisilleen tarjoama tuki kasvatti myös toimintaan osallistuneiden itseluottamusta sekä auttoi perheitä käsittelemään läheistensä sukupuolen ilmaisua, mikä laajensi transfeminiinien kokemusta esimerkiksi kaapin ja kodin tiloista. Tilojen avautumista ei tule kuitenkaan pitää ainoana totuutena, sillä tutkimukseni kattaa vain pienen yhteisön kokemukset vuosien 1990–2011 välisestä ajasta, ja suomalaisten transfeminiinien historia sisältää edelleen paljon tutkimattomia aukkoja.

Jean Lukkarinen

Artikkeli on lyhennelmä kulttuurihistorian pro gradu -tutkielmasta ”Kirjeenvaihtoa, vertaistukea ja vaikutustoimintaa. Dreamwear Club ry, sukupuolivähemmistöjen toimijuus ja toiminnan tilat Suomessa vuosina 1990–2011”. Alkuperäinen lyhennelmä on julkaistu Dreamwear-lehdessä 3/2021. Tutkielma on kokonaisuudessaan luettavissa Turun yliopiston kirjastossa.

Kirjoittaja on filosofian maisteri kulttuurihistoriasta, joka on erikoistunut opinnoissaan ja työssään eritysesti sukupuolivähemmistöjen historian tutkimukseen.

Lukemistoa:

Breakwell, Glynis (1986) Coping with threatened identities. Methuen, London and New York.

Burich, Neil (1995) A Heterosexual Transvestite Club. Teoksessa Blending Genders: Social Aspects of Cross-Dressing and Sex Changing. Eds. Richard Ekins and David King. Taylor & Francis, Abingdon.

Ekins, Richard & King, Dave (2010) The Emergence of New Transgendering Identities in the Age of Internet. Teoksessa Transgender Identities: Towards a Social Analysis of Gender Diversity. Eds. Sally Hines & Tam Sanger. Taylor & Francis, Abingdon.

Hill, Robert (2007)”As a man I Exist, as a woman I Live”. Heterosexual Transvestism and the Contours of Gender and Sexuality in the Postwar America. Dissertation in American Culture, University of Michigan.

Hill, Robert (2011) ”We share a sacred secret”: Gender, Domesticity and Containment in Transvestia’s Histories and Letters from Crossdressers and Their Wives. Journal of Social History, Vol. 44. No. 3: 729–750.

Juvonen, Tuula (2002) Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Vastapaino, Tampere.

Laitinen, Riitta (2004) Johdanto tilan kokemisen kulttuurihistoriaan. Teoksessa Tilan kokemisen kulttuurihistoriaa. Toim. Riitta Laitinen. Cultural History – Kulttuurihistoria 4. Turun yliopisto, Turku.

Leinonen, Eeva-Kaisa (2003) Elämä transvestiittina. Osa-aikatytön ulostuloprosessi. Valtiotieteen pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, Helsinki.

Lukkarinen, Jean (2021) Kirjeenvaihtoa, vertaistukea ja vaikutustoimintaa. Dreamwear Club ry, sukupuolivähemmistöjen toimijuus ja toiminnan tilat Suomessa vuosina 1990–2011. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto, Turku.

Rastas, Merja (1992) Oikeus identiteetin mukaiseen elämään? Tutkimus transseksuaalien elämästä ja asemasta Suomessa. VAPK-Kustannus, Helsinki.

Suhonen, Sami (2007) Transsukupuolisuuden näkymätön historia. Teoksessa Sateenkaari-Suomi, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Toim. Kati Mustola ja Johanna Pakkanen. Like, Helsinki.

Wickman, Jan (2001) Transgender Politics. The Construction and Deconstruction of Binary Gender in the Finnish Transgender Community. Sosiologian väitöskirja, Åbo Akademi, Turku.

Lue myös:

Jean Lukkarinen: International glimpses of Finnish trans activism in 1990s.

Anukatariina Saloheimo: Terveydenhoidon ihmetekoja – kymmenettuhannet sairaat tervehtyivät viranomaispäätöksellä!

Sateenkaarihistorian ystävien kirjoituksia on verkkolehti, jota Sateenkaarihistorian ystävät ry julkaisee osoitteessa sateenkaarihistoria.fi/verkkolehti.

Lisätietoa verkkolehdestä

Ohjeet kirjoittajille

ISSN 2737-3908