Sairasta seksiä – fetissiseksuaalisuuden medikalisoinnista

Kun homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa sairausluokituksesta vuonna 1981, kaikki homoseksuaalit eivät kuitenkaan tervehtyneet. Meitä sekä homo- että fetissivähemmistöihin kuuluvia kuritettiin sairauden leimalla vielä vuosikymmeniä, aina vuoteen 2011 asti. Suomessa fetissiyhteisön jääminen sairausluokitukseen näkyi varsinkin 1990- ja 2000-luvun tapahtumissa. Kun isot kotimaiset hlbti-järjestöt alkoivat tavoittella tasa-arvoista avioliittolakia, fetissiyhteisö koettiin kiusallisena taakkana. Tämä johti siihen, että MSC Finland – Tom’s Club, jo vuonna 1974 perustettu kotimainen homofetissijärjestö, savustettiin pois Setan jäsenyydestä. Samalla näkyvä seksuaalisuus siivottiin pois Setan toiminnasta.

Olisiko fetissiseksuaalisuuden pitäminen mukana sitten haitannut avioliittolain edistämistä? Voimme verrata naapurimaahamme Ruotsiin, jossa MSC:n veljeskerhot SLM:t ovat olleet – ja ovat edelleen – keskeisiä toimijoita kaupunkiensa Pride-marsseilla ja muissa hlbti+-tapahtumissa. Silti Ruotsissa tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Vaikka Suomessa MSC Finland on päässyt Pride-marsseille mukaan, hetero- ja biseksuaalien fetissikerhoa kiellettiin osallistumasta Pride-marssille. Pride-järjestäjien tarve jakaa fetissiyhteisö ja sulkea osa siitä pois, lakaista heidät maton alle, tulee olemaan okana fetissiyhteisön ja Setan välisen toiminnan lihassa vielä pitkään. Viime vuosina Seta on onneksi ottanut tärkeitä askeleita kohti inkluusiota. Tulevaisuudessa Setan on kuitenkin syytä käydä sisällään syvä ja perusteellinen keskustelu viime vuosikymmenien tapahtumista ja miettiä, olisiko sen toimissa jotain, jota pitäisi ihan virallisesti pyytää anteeksi fetissiyhteisöltä.

Fetissiseksuaalisuuteen ja fetissiseksiin liittyvät stigmat poistuvat hitaasti, vaikka sairausluokituksesta onkin päästy eroon. Merkittävä ja kiinnostava muutos on kuitenkin fetissi-sanan kokema arvonnousu. Pari vuosikymmentä sitten puhuttiin vain nahkamiehistä ja miehekkäistä kamppeista pitävistä miehistä. Fetissi-sanaa kierrettiin kaikin keinoin, eikä sitä haluttu käyttää. Sanan koettiin olevan negatiivinen, liittyvän puhtaasti sairausluokitukseen. Tänä päivänä nuoret puhuvat luontevasti ja ylpeydellä itsestään fettareina. Medikaalisen termin omiminen omaan käyttöön alkoi jo ennen sairausluokituksen poistamista, ja lienee osa yleisempää vähemmistöidentiteettien vahvistumista, joka suomalaisessa fetissiyhteisössä on ollut trendinä koko 2000-luvun.

Nyt tilanne on Suomessa monella tavalla täysin uniikki. Tom of Finlandin vuoksi meillä ollaan tietoisempia nahkamiesten olemassaolosta kuin muualla maailmassa. Maassamme jopa jollain oudolla tavalla ollaan ylpeitä Tomppa-miehistä. Kun vaniljat – termi, jota fettarit käyttävät ns. tavallista seksiä harrastavista – törmäävät fetissimiehiin yössä, he tulevat usein juttelemaan ja ovat innoissaan. Näin asiat eivät suinkaan ole kaikkialla Euroopassa.

Keskustelin marraskuussa 2021 Euroopan homofetissikerhojen kattojärjestön ECMC:n vuosikokouksessa Nizzassa eri maiden toimijoiden kanssa homofettareiden uskalluksesta ja mahdollisuudesta olla oma itsensä. Sveitsissä kaikenlainen fetissiseksuaalisuuden mainitseminenkin yhdistyksen perustamispöytäkirjassa olisi tehnyt yhdistyksen rekisteröimisestä mahdottoman. Skotlannissa taas inklusiivisuuden vaatimus näkyy siinä, että järjestön perustamiskirjassa mainitaan yhdistyksen olevan avoin kaikille sukupuolille ja seksuaalisuuksille, vaikka yhdistyksen tarkoitus on mahdollistaa turvallinen tila juuri miestenvälisestä fetissiseksistä kiinnostuneille itsensä mieheksi kokeville ihmisille. USA:ssa fetissimiesten eristäytyminen omiin yhteisöihinsä on viety pitkälle. Siinä kehityksessä San Franciscon Folsom Street Fair -tapahtuman kaltaiset kaikelle kansalle avoimet tapahtumat ovat virkistävä poikkeus.

ECMCn vuosikokoukset alkavat aina edellisvuonna menehtyneiden muistamisella ja minuutin hiljaisuudella. Koska yhteisö on kansainvälisesti tiivis, ei ole ihme, että aids-epidemia vaikutti vaniljahomoja enemmän juuri fetissiyhteisössä. Ulkomailla useissa turvallista tilaa miesten keskiselle fetissiseksille organisoivissa kerhoissa onkin parhaillaan käynnissä erikoinen sukupolvenvaihdos. Koska merkittävä osa yhdestä fettarihomomiesten sukupolvesta kuoli 1980–2000-lukujen aikana, niin nyt boomereiden ja milleniaalien välistä puuttuu monissa maissa yksi sukupolvi. Suomessa aids-tilanne ei kuitenkaan ollut fetissiyhteisölle niin raaka, joten MSC Finlandin toiminnasta löytyy ihmisiä kaikista aikuisista ikäryhmistä.

Aids-epidemia osoittaa samalla, että huolimatta sairausluokituksesta homofetissiyhteisön näkökulmasta lääketiede ei ole ollut aina vain negatiivinen toimija. Toimivan hiv-lääkkeen kehittäminen 1990-luvulla on ollut parasta, mitä yhteisölle on tapahtunut. Silti 2020-luvulla käyty taistelu ilmaiseksi saatavasta, hiv-tartuntoja ennalta ehkäisevästä Prep-hoidosta on ollut erityisen tärkeä myös suomalaiselle homofetissiyhteisölle.

Täytyy myös muistaa, että Suomessa hiv-positiivisen harrastama suojaamaton seksi oli lain silmissä väkivallan teko vuoden 2021 syyskuuhun asti. Vasta tuolloin korkein oikeus tunnusti, että virus ei voi tarttua toimivalla lääkityksellä olevalta hiv-positiiviselta suojaamattomassakaan seksissä. Saman asian lääketiede oli tiennyt jo vuosien ajan.

Hiv-positiivisten kohtelu on yksi esimerkki intersektionaalisesta syrjinnästä, jonka myötä myös fetissiyhteisöön kuuluvat on asetettu edelleen monella tavalla kriminaalin, ei-hyväksyttävän ja sairaan kategorioihin. Vaikka virallinen sairausleima on poistunut, ei fettareihin siltikään suhtauduta normaalisti. Fetissiskenestä tuntemani heterot ovatkin edelleen pääsääntöisesti kaapissa, kun taas verrokkihomoista yhä useammat ovat jo tulleet sieltä ulos. Monet pelkäävät kuitenkin edelleen työnsä menettämistä sekä oman lähipiirin syrjiviä kommentteja niin paljon, että ovat yhä tiukasti kaapissa.

Vähemmistöstressiä ei koeta vain fetissiyden vuoksi, vaan myös muun hlbti+-yhteisön sisällä esiintyvän syrjinnän takia. Syyskuussa 2021 kävin Facebookin sateenkaarevassa ryhmässä keskustelua fetissiseksuaalisuudesta. Alta aikayksikön kommenteissa nousi esiin epäinhimillistäviä ja sairauden kategoriaan työntäviä kommentteja. ”Eläimellinen” ja ”Eihän se nyt ihan normaalia voi olla” -tyyppisten kommenttien kuuleminen hlbti+-yhteisön sisällä on fetissiyhteisön jäsenille ikävän tavallista vielä tänäkin päivänä.

Vielä kaukana ovat ajat, jolloin seksuaalikasvatusmateriaalit pitäisivät sisällä tietoa fetissiseksuaalisuudesta. Julkisuudessa näkyvä homoseksuaalisuus on aivan yhtä vaniljaa ja monogamisen parisuhdekäsityksen jumiuttamaa kuin julkinen heteroseksuaalisuuskin. Siksi onkin erityisen tärkeää, että fetissivähemmistöille mahdollistetaan turvallisia tiloja. Varsinkin koronapandemia on nostanut uudella tavalla esille sen, kuinka haavoittuvassa asemassa fetissiyhteisön jäsenet ovat. Monissa maissa vertaiskontaktit ovat muutenkin harvinaisia, ja koronan takia ne katkesivat täysin. Koronaeristyksen uuvuttama italialainen tuttavani Neri päätyi itsemurhaan. On tärkeää muistaa, että pandemioissakin erityisen haavoittuvassa asemassa ovat moniperusteisesti syrjityt vähemmistön vähemmistöt.

Teksti: Antti Kauppinen

Kirjoittaja on pitkän linjan sateenkaariaktivisti. Kauppinen on toiminut Amnestyn sateenkaariverkoston koordinaattorina, kirjoittanut Suomen vanhimman fetissijärjestön MSC Finlandin 40-vuotishistoriikin, kuratoinut fetissitaiteen näyttelyitä, toiminut kaksi vuotta MSC Finlandin puheenjohtajana sekä kaksi vuotta ECMC:n eli eurooppalaisten homofetissikerhojen kattojärjestön sihteeristössä.

Lisälukemistoa

Kauppinen, Antti (2016) MSC Finland Tom’s Club: neljäkymmentä vuotta historiaa = MSC Finland Tom’s Club: forty years of history. Helsinki: MSC Finland Tom’s Club.

Eurooppalaisten fetissimiesten kerhojen kattojärjestön historiasta lisää: https://ecmc.eu/about/

Suomalainen fetissimiesten yhdistys: http://mscfin.fi

Tom of Finlandin perintöä hoitava säätiö: https://www.tomoffinland.org