Queer-arkkitehtuurin ja queerin tilankäytön historian jäljillä

Julkaistu yhteistyössä Arkkitehtuurimuseon kanssa.
Kuva: Eva Isaksson, 1981.

Queerien tilojen ja queerin arkkitehtuurin historian näkyväksi tekeminen museoissa on haastavaa, sillä Suomessa ei ole toteutettu nimenomaan queer-ihmisten tarpeisiin suunniteltuja rakennushankkeita tai suunniteltu arkkitehtuuria, joka selkeästi rikkoisi yhteiskunnan sukupuolen ja seksuaalisuuden tiukkoja normeja. Kuitenkin Suomesta löytyy tiloja, jotka ovat mahdollistaneet erilaisia arkisia normien ylityksiä ja antaneet vapauksia elää omannäköistä elämää. Queer-liikkeen historiassa olennainen toimintatapa onkin ollut tilojen haltuun otto – niin kuvaannollisesti kuin konkreettisestikin. Sateenkaarihistorian ystävien ja Arkkitehtuurimuseon kanssa yhteistyössä toteutetuilla ”Queer-katse arkkitehtuurin ja tilan historiaan” -kävelykierroksilla otimme Helsingin katukuvan haltuun ja tarkastelimme sitä sekä pioneeriarkkitehti Wivi Lönniä juhlistavaa Arkkitehtuurimuseon näyttelyä sateenkaarevin silmin.

Eläköön Wivi Lönn! -näyttelystä alkavalla ja Helsingin keskustaan jalkautuvalla kierroksella pohdimme muun muassa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen naisten lämpimien ystävyyssuhteiden paikkaa queer-historiassa ja selvitimme sateenkaarihistorian merkkitapahtumien avulla helsinkiläisten tilojen queeria eli yhteiskunnan sukupuoli- ja seksuaalinormeja rikkovaa käyttöä. Kierroksista lähtenyt yhteistyöprojekti laajeni myös Arkkitehtuurin monet tarinat -podcastiin, jonka tarkoituksena on tuoda esiin moninaisempia näkökulmia Arkkitehtuurimuseon pysyvästä näyttelystä. Podcastista otettuja lainauksia tuodaan esimerkiksi osaksi näyttelyä käyttämällä niitä näyttelyteksteissä.

Näemme, että Wivi Lönnin elämäntyötä sekä arkkitehtuurin alan yhdenvertaisuuden historiaa esittelevä näyttely toimi hyvänä lähtökohtana kierroksillemme, sillä Lönnin lähes elämänmittainen suhde kauppaneuvos Hanna Parviaiseen on noussut keskusteluun viimeistään Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet -kirjan yhteydessä. (Ahola 2021, Holmila 2022) Sateenkaarihistoriassa menneisyyden ihmisten suhdemuotoihin tai identiteetteihin ei voida ottaa suoraan kantaa ilman niistä kertovia ensi käden lähteitä, kuten kirjeenvaihtoa tai päiväkirjoja. Näyttelyssä ja kierroksilla useita aikansa normeja rikkoneita, yhdessä asuneita ja yhdessä matkailleita Wivi Lönniä ja Hanna Parviaista hahmotettiinkin nimenomaan elämänkumppanuus-käsitteen kautta. Elämänkumppanuudesta puhuminen tuo esiin sen, että 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa naisten välisten suhteiden määrittely erosi nykypäivämme tavoista ymmärtää ihmissuhteita (ks. Juvonen 2021). Esimerkiksi termi lesbo tuli Suomessa sanakirjoihin vasta 1920-luvulla (Juvonen 1994). Lisäksi yleinen ymmärrys biseksuaalisuudesta seksuaalisuutta kuvaavana identiteettiterminä oli vielä 1990-luvullakin heikkoa (ks. Kangasvuo 2022). 

Millainen on sitten queer-tila tai millaista on queer-arkkitehtuuri? Haimme tilan ja arkkitehtuurin historiaa queer-linssin läpi katsovilla kierroksillamme vastauksia näihin kysymyksiin. Lisäksi Jean Lukkarinen pohti aihepiiriä syvemmin Arkkitehtuurin Monet tarinat -podcastin yhteiskunnan normeja haastavaa asumista ja arkkitehtuuria käsittelevässä jaksossa yhdessä Yksinasuvat ry:n edustajan Anita Hellmanin kanssa. Vastaus kysymykseen ei ole suoraviivainen, sillä monet queer-ihmisten käytössä olleet tilat ovat olleet valtavirran katseilta piilossa, ja queer-tiloja on omittu yhteisön käyttöön ympäröivästä heteronormatiivisesta yhteiskunnasta muuttamalla esimerkiksi niiden käyttötarkoitusta. Suomessa menneisyyden queerien tilojen paikantamista vaikeuttaa etenkin ennen 1960-lukua tallentuneen lähdeaineiston sirpaleisuus, mikä osin johtuu vuoteen 1971 voimassa olleesta homoseksuaaliset teot kriminalisoineesta laista (ks. Hagman 2014). Vaikka menneisyyden queer-tiloja ja arkkitehtuuria voi olla haastava löytää, ei se tarkoita, etteikö niitä olisi olemassa. Olemmekin itse asiassa painottaneet opastuksillamme, että jos jokaisessa Helsingin sateenkaarihistoriallisesti merkittävässä paikassa olisi sateenkaarilippu, emme mahtuisi kävelemään Helsingissä. Niin ikään Jean Lukkarinen ja Anita Hellman ovat tuoneet podcastissa esille, että esimerkkejä yhteiskunnan ydinperhenormeja haastavasta arkkitehtuurista ja asumisesta löytyy marginaaliryhmien lisäksi valtaväestöön kuuluvien ihmisten keskuudesta.

Missä queer-historialliset tilat ja paikat sitten sijaitsevat? Suomalaisesta queer-arkkitehtuurista ja queer-tiloista puhuttaessa tulee monille mieleen esimerkiksi homobaarit ja kaupunkipuistot, metsät sekä julkiset WC:t, jotka ovat toimineet etenkin homomiesten seuranhakupaikkoina. Helsingissä tällaisia paikkoja ovat olleet esimerkiksi Tähtitorninmäki ja Esplanadinpuisto, jotka olivat suosittuja kohtaamispaikkoja etenkin ennen 1960-lukua. Hämärästi valaistut puistot ja niissä sijainneet ”peltienkeleiksikin” kutsutut pisuaarit muodostivat julkiseen tilaan queerin ja valtaväestölle osin näkymättömän tilan, jossa homomiehet saattoivat jatkaa seurustelua puiston liepeillä sijaitsevissa ravintoloissa kohtaamiensa sielunveljien kanssa (ks. esim. Melanko 2012). Tähtitorninmäelle seuraa hakemaan vei jo 1800-luvulla puiston läheisyydessä sijainnut Suomen Kaarti ja puistossa liikkuneet köyhät kaartin sotilaat, jotka tienasivat rahaa tarjoamalla seksuaalisia palveluksia rahaa vastaan (Mustola 2007). Seuranhaun lisäksi puistojen tilaa on myös otettu haltuun esimerkiksi mielenosoituksen keinoin. Vuonna 1974 Setan aktivistit järjestivät Suomen ensimmäisen julkisen mielenosoituksen homojen ja lesbojen oikeuksien puolesta Vanhan kirkon puistossa, ja Seta alkoi järjestää nykyisten pride-kulkueiden esikuvina toimineita vapautuspäiviä vuodesta 1981 alkaen (Hentilä 2007; Mustola 2007b). 

Toimme myös kierroksilla ja podcastissa esille, että julkiset tilat eivät tarjoa samankaltaisia mahdollisuuksia kaikille ihmisille kohdata toisiaan ja olla oma itsensä. Tästä esimerkkinä toimii queer-miesten ja -naisten eriävät tavat kohdata toisiaan. Kun miehet hakivat seuraa julkisissa puistoissa ja ravintoloissa, itsenäiset naiset eivät päässeet Suomessa ravintolaan ilman miesseuralaista ennen 1970-lukua, mikä jarrutti suomalaisen lesbobaarikulttuurin muodostumista ja ajoi naisista pitävät naiset kohtaamaan toisiaan muun muassa kahviloissa ja yksityiskodeissa (Mustola 2007b). Ehkä nykypäivänä tunnetuin fyysinen arkkitehtuurinen merkki naisten välisistä kohtaamisista on taiteilija Tove Janssonin ja hänen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän asuntojen välillä kulkenut ullakkokäytävä, jonka kautta kulkemalla naiset vierailivat toistensa luona. Ullanlinnankadulla sijainneessa ateljeessaan Tove järjesti myös juhlia naisystävilleen (ks. esim. Karjalainen 2013). Talon seinässä oleva muistolaatta kertoo queer-historiallisen ateljeen sijainnista Ullanlinnankadulla. 

Myös rakentamisessa tapahtuvat muutokset voivat luoda yllättäviä mahdollisuuksia tilojen queeriin käyttöön. Podcastin keskusteluissa tuli ilmi, että omakotitaloja on tyypillisesti suunniteltu ja rakennettu ydinperhemallin mukaiseen käyttöön. Omakotitaloa ympäröi lisäksi usein naapurusto, jonka jäsenet saattavat ”valvoa” yhteisönsä jäsenten sukupuoli- ja seksuaalisuusnormien suorittamista (esim. Lukkarinen 2021). Ydinperhemallin keskuksena toimineet omakotitalot ovat kuitenkin tarjonneet 1940-luvulta lähtien etenkin nuorille queer-ihmisille tilaisuuksia piilottaa yhteiskunnan normeista eroava suhteensa omakotitalon toisen kerroksen suojaan, kun kaksikerroksisesta rintamamiestalosta alkoi muodostua tyypillinen omakotitalojen rakennusmuoto sotien jälkeen (Juvonen 2002). Omakotitalojen toisen kerroksen queeri haltuunotto osoittaakin, että ydinperhenormien mukaan toteutettu arkkitehtuuri saattaakin yllättäen muuttua queeriksi, kun arkkitehtuuri tarjoaa normien noudattamisen lisäksi mahdollisuuden niiden rikkomiseen ja muovaamiseen.

Queerin tilan ja arkkitehtuurin hahmottaminen vaatiikin arkkitehtuurin ymmärtämistä laajemmin tilojen käytön kautta pelkän rakennussuunnittelun sijaan. Monialainen yhteistyö esimerkiksi arkkitehtuurin historian ja sateenkaarihistorian alojen kesken auttaa avaamaan sellaisia käsityksiä ja tulkintoja rakennetusta ympäristöstä, jotka muuten eriytyisivät kulttuurihistoriamme eri laidoille. Lisäksi queer-yhteisöjä osallistava ja kuunteleva yhteistyö auttaa näiden yhteisöjen jäseniä näkemään itsensä osana jaettua historiaamme. Tällainen yhteisöjen kanssa tehty museotyö kehittää parhaimmillaan myös museota moninäkökulmaisempaan suuntaan. Queer-katseella arkkitehtuurin ja tilan historiaa tutkineet teemaopastukset sekä Arkkitehtuurimuseon pysyvää näyttelyä queeriyttänyt Arkkitehtuurin monet tarinat -podcast ovat tästä hedelmällisiä esimerkkejä. 

Arkkitehtuurimuseon näyttely Eläköön Wivi Lönn! Arkkitehtuurimuseossa 29.04.2022 – 23.04.2023.

Sateenkaarihistorian ystävien ja Arkkitehtuurimuseon suositut queer-teemaopastukset jatkuvat vielä kevään 2023 ajan.

Lähteet: 

Ahola, Suvi: Kaksi Suomen historian merkkinaista sai elämäkerran, jossa kerrotaan heistä myös elämän­kumppaneina. Helsingin Sanomat, 30.11.2021. Saatavilla verkossa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008438402.html.

Hagman, Sandra: Seven Queer Brothers. Narratives of Forbidden Male Same-Sex Desires from Modernizing Finland 1894-1971. European University Institute, Florence 2014.

Hentilä, Jorma: Kirkot ja homoseksuaalisuus. Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Like, Helsinki 2007: 151–162.

Juvonen, Tuula: “Rakas ystävä!” – 1800-luvulla eläneiden naisten keskinäiset rakkaussuhteet. Sateenkaarihistorian ystävien kirjoituksia, 2021. Verkkojulkaisu: https://sateenkaarihistoria.fi/rakas-ystava-1800-luvulla-elaneiden-naisten-keskinaiset-rakkaussuhteet/. 

Juvonen, Tuula: Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Vastapaino, Tampere 2002.

Juvonen, Tuula: Malminkadun bolaagissa on jotain hullusti – naisten rakkaussuhteista vuosisadan vaihteessa. Naistutkimus 3/1994: 36–41.

Kangasvuo, Jenny: Bi- ja panseksuaalisuus. SKS Kirjat 2022.

Karjalainen, Tuula: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta. Tammi, Helsinki 2013.

Lukkarinen, Jean: Kirjeenvaihtoa, vertaistukea ja vaikutustoimintaa. Dreamwear Club ry, sukupuolivähemmistöjen toimijuus ja toiminnan tilat Suomessa vuosina 1990–2011. Kulttuurihistorian pro gradu -tutkielma, Turku 2021.

Melanko, Valdemar: Puistohomot – raportti Helsingin 1960-luvun homokulttuurista. SKS, Helsinki 2012. 

Mustola, Kati: Fritz Wetterhoff. Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Like, Helsinki 2007: 232-236.

Mustola, Kati: Suomalaisten lesbo- ja homoliikkeiden historiaa. Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. Like, Helsinki 2007b: 18–-37.

Holmila, Paula: Arkkitehti Wivi Lönn oli ehkä merkittävämpi nimi 1900-luvun arkkitehtuurissa kuin on edes tajuttu. Helsingin Sanomat, 29.4.2022. Saatavilla verkossa: https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008775566.html.

Kirjoittajat

Kaura Raudaskoski on Helsingissä asuva taide- ja yhteisöpedagogi, taiteilija ja filosofi. Kauran monialaisia töitä yhdistää taiteen, keskustelun ja filosofisen ajattelun käyttäminen työkaluina kestävän tulevaisuuden rakentamiseen. Hän on työskennellyt museoissa vuodesta 2017 erityisesti queeriyttämisen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teemojen parissa. Kaura on Sateenkaarihistorian ystävien sihteeri ja hankekoordinaattori sekä kansainvälisen queer-historiakuukausien komitean perustajajäsen.

Jean Lukkarinen on kulttuurihistorian väitöskirjatutkija, museoammattilainen sekä sateenkaarihistoria-aktivisti. Jean on tehnyt yhteistyötä eri museoiden kanssa sateenkaarihistoriaa koskevissa projekteissa ja kouluttanut koululaisia sekä museoammattilaisia seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta. Lisäksi Jean on tutkinut sukupuolivähemmistöjen, queer-tilojen ja queer-aktivismin historiaa Suomessa. Hän on myös vetänyt yhdessä Kaura Raudaskosken kanssa käsikirjoittamiaan teemaopastuksia Arkkitehtuurimuseolla.