”Rakas ystävä!” – 1800-luvulla eläneiden naisten keskinäiset rakkaussuhteet

On yleisesti tiedossa, että Suomessa homoseksuaalisia tekoja pidettiin 1800-luvun lopusta vuoteen 1981 periaatteellisesti sekä sairaina että vuosina 1894–1971 myös rikollisina. Ensimmäinen tunnettu Lapinlahden mielisairaalassa hoidettu henkilö, jota voimme ajatella homoseksuaaliksi, oli nuori työläisnainen, neiti X.Y.Z., joka kärsi ”käänteisestä seksuaalitunteesta” ja rakastui toisiin naisiin. Rikostilastoissa taas miehet olivat painokkaasti yliedustettuina, sillä naisia tuomittiin hyvin harvoin ”haureuden harjoittamisesta samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa”.

Oleellista on huomata periaatteen ja käytännön välinen kuilu erityisesti säätyläisnaisten välisiä suhteita arvioitaessa: 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun säätyläispiireissä seksuaalinen halu liitettiin vahvasti miessukupuoleen. Näin ollen heteroseksuaalista elämää viettävien aikalaisten oli vaikea edes kuvitella, että kahden naisen välillä voisi olla seksuaalinen suhde. Vielä korkeampi kynnys olisi ollut tällaisen väitteen julkisessa esittämisessä, kuten rikostilastot naisten osalta osoittavat. Siksi naissuhteiden solmiminen ja niissä eläminen jatkui käytännössä varsin ongelmattomana 1880-luvulta aina 1900-luvun puoliväliin.

Voisi myös kuvitella, että 2020-luvulle tultaessa asenneilmapiiri naisten välisen homoseksuaalisuuden arvioinnin suhteen olisi muuttunut rennoksi jo hyvän aikaa sitten. Silti saatamme edelleen törmätä ajatukseen, että 1800-luvun säätyläisnaisten välisen homoseksuaalisuuden esiin nostamisessa olisi yhä jotain sopimatonta tai loukkaavaa. Tämä näkyy siinä, kuinka naisparin elämä halutaan ehdottomasti tulkita heteroseksuaalisuuden kautta. Tällöin naisten välisen rakkaussuhteen olemassaolon mahdollisuus torjutaan ja kielletään jo lähtökohtaisesti – tai ainakin mahdollisuuden esittäjää vaaditaan todistamaan väitteensä aukottomasti.

Olisi kuitenkin suotavaa, että menneisyydessä elettyjä naistenvälisiä suhteita voitaisiin tarkastella nykypäivänä avoimen kiinnostuneesti, jotta voisimme ymmärtää niiden luonnetta – ja näin myös yhteistä historiaamme – aiempaa paremmin. Tämä ei kuitenkaan ole helppoa, sillä meille on tavallisimmin säilynyt niukasti ensi käden arkistolähteitä naistenvälisistä suhteista. Jos naispariskunta on asunut yhdessä, heidän ei ole edes tarvinnut kirjoittaa toisilleen kirjeitä. On myös tavallista, että naiset ovat itse tuhonneet intiimiin suhteeseen liittyvää kirjeenvaihtoa vuosikymmenten saatossa. Asialla ovat voineet naisten kuoltua olla myös sukulaiset, jotka ovat huolestuneet naisten, perheen tai suvun maineen jälkikäteisestä tahraantumisesta aikana, jolloin homoseksuaalisuuteen on suhtauduttu vielä hyvin tuomitsevasti.

Silloinkin kun naisten keskinäistä kirjeenvaihtoa on arkistoitu, sen tulkinta asettaa lukijalle haasteita. Missään ei opeteta tutkijoille sitä, mistä merkeistä he voisivat oppia tulkitsemaan kahden naisen toisilleen kirjoittamia tekstejä rakkaussuhteen tuotoksina. Tilannetta ei helpota sekään, että 1800-luvulla suomalaisessakin tunnekulttuurissa oli tavallista aloittaa kirje ”rakkaalle ystävälle” samaan tapaan kuin Liebe Frau Hoffmannia puhutellaan edelleen Saksassa tai Dear Ms Brownia brittiläisessä kulttuurissa silloinkin, kun halutaan olla vain yleisesti ystävällisiä ja kohteliaita. Mutta jos kirje alkaa sanoin ”Oma rakas lintuseni!”, kyse ei ehkä ole enää pelkästä muodollisesta kohteliaisuudesta?

Tervehdysten lisäksi myös muun kirjeissä käytetyn sanaston tulkitseminen vaatii tutkijalta melkoista nyanssien tajua. Vaikka nykysuomessa on mahdollista tehdä selvä kielellinen ero ”ystävän” ja rakastetun välillä, tällaista erottelua ei välttämättä ole aina tehty. Näin ”ystävyyteen” on sisältynyt huomattavasti laajempi tunneskaala ja toiminnan kenttä kuin mitä nykyisin tulemme ajatelleeksi. Nykyisin on myös mahdollista kysyä suoraan, ”itkisitkö onnesta, jos panisin sua kunnolla?”, mutta 1800-luvun säätyläisnainen ei olisi mitenkään kyennyt käyttämään kirjeessään näin julkeaa kieltä. Siksi meidän on kyettävä tunnistamaan ja myöntämään se, että kahden naisen välisessä kirjeenvaihdossa esiintyvät ”syleily” ja ”suutelu” ovat voineet merkitä paljon muutakin kuin vain tuttavallista tervehtimistä. Kirjeiden toisin tulkitseminen edellyttää kuitenkin sitä, että ylipäänsä tunnustamme sen, että kirjeenvaihdossa olleiden naisten välillä on voinut olla myös rakkaussuhde.

Koska historiantutkimuksessa on keskitytty tavallisimmin sukujen ja perheiden historiaan, naimattomat tädit ja heidän elämänsä ovat harvoin kiinnostaneet tutkijoita. 1800-luvun lopussa naimattomuus oli kuitenkin varsin yleistä, eikä kaikkien naisten naimattomuutta voi selittää sillä, että he ”eivät päässeet” naimisiin. Monet naiset myös hankkivat itselleen määrätietoisesti ammatillisen koulutuksen, jolla he varmistivat sen, että heidän ei myöskään tarvinnut mennä naimisiin, vaan he saattoivat elää itsellistä elämää – ja jakaa sen halutessaan yhdessä toisen naisen kanssa. Arvioitaessa näiden naisten keskinäisiä suhteita voimme kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka ilmeisesti ja itsestään selvästi he asuivat yhdessä, muuttivat yhdessä uuteen kotiin, viettivät lomansa yhdessä – eli järjestivät elämäänsä kuten mikä hyvänsä pitkässä avioliitossa elänyt heteropariskuntakin olisi tuohon aikaan tehnyt.

Tutkijoilla ei ole useinkaan tapana kyseenalaistaa avioliitossa elävien pariskuntien suhteen laatua, esittää epäilyjä suhteen solmimisen motiiveista, tai edellyttää heiltä avioliittotodistuksen lisäksi muita näyttöjä heteroseksuaalisuudesta. Vaikka 1800-luvun naispareilla ei ollut mahdollisuutta virallistaa parisuhdettaan, heillä oli muita tapoja osoittaa keskinäistä yhteenkuuluvuuttaan. He tukivat usein toinen toisiaan työelämässä ja yhdistystoiminnassa, ja näissä yhteyksissä heidät myös tunnistettiin pariskunnaksi ja arvostettiin sellaisena. Tavatonta ei ollut sekään, että naiset testamenttasivat omaisuutensa toisilleen ja järjestivät asiansa niin, että heidät myös haudattiin yhteiseen hautaan.

Sen sijaan, että halkoisimme hiuksia siitä, olivatko naissuhteessa eläneet naiset lesboja siinä mielessä kuin nykyisin lesbouden miellämme, voisimme yksinkertaisesti myöntää sen, että nämä naiset tekivät elämässään lukuisia valintoja, joilla he osoittivat niin toisilleen kuin lähipiirilleen sen, kuinka rakkaita ja tärkeitä he olivat toisilleen. Naissuhteiden olemassaolon mahdollisuuden näkeminen, naisten keskinäisten suhteiden lähempi tutkimuksellinen tarkastelu, ja niiden olemassaolon tunnustaminen esimerkiksi museoiden näyttelytyössä antaa vihdoin myös nykypäivän naispareille takaisin sen historian, joka heiltä on niin pitkään ollut kadoksissa.


Tuula Juvonen

Tuula Juvonen työskentelee Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina. Hän on tutkimuksissaan perehtynyt 1800-luvun suomalaisnaisten rakkaussuhteisiin.


Kirjallisuutta

Juvonen, Tuula (1­994) Malminkadun bolaagissa on jotain hullusti. Naisten rakkaussuh­teista vuosisadan vaihteessa. Naistutkimus-Kvinno­forsk­ning 7:3, 36–43.

Juvonen, Tuula (1­995) Sukupuoli ja halu Hilda Käkikosken kirjeenvaihdossa ja päiväkir­joissa. Sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvojulkaisuja, Sarja D: Naistutkimusraportteja 1/1994. Helsinki: Painatuskeskus.

Juvonen, Tuula (2021) Historiaa toisin katsoen Historiallinen Aikakauskirja, 119:1, 66–76.