Mitä sateenkaarihistoria voisi oppia muita marginaaliryhmiä koskevasta museotyöstä?

Anna Rastas, Leila Koivunen (toim.) Marginaaleista museoihin. Vastapaino, 2021. 345 sivua. ISBN-978-951-768-889-5

Anna Rastaan ja Leila Koivusen toimittama kirja Marginaaleista museoihin katsoo museoita, museotyötä sekä museoiden merkitystä moninaisin silmin. Kirjan kahdeksassatoista artikkelissa perehdytään erilaisiin marginaaliryhmiin museoiden näyttelyiden sekä kokoelmien tuottajina ja kuluttajina. Syvennyn tässä arvostelussani osaan kirjan artikkeleista pohtien, miten suomalaisten museoiden sateenkaarihistoriaa koskeva työ voisi ottaa oppia artikkeleissa esitetyistä marginaaliryhmien omista ja ryhmien kanssa yhteistyössä toteutetuista museoprojekteista.

Kieli on valintoja

Sanna Särkelän artikkeli ”Museokokoelmat, kieli ja tieto” pohtii sitä, miten museotyössä käytetty kieli tuo esiin käyttäjänsä arvomaailman sekä valtasuhteen esitettyyn asiaan. Hänen mukaansa luetteloinnissa käytettävän kielen sisältämien valtasuhteiden tarkastelu on entistä tärkeämpää, kun museoiden kokoelmia tuodaan digitaalisesti kaikkien katseltaviksi. Tällöin esimerkiksi Finna.fi-palvelussa katseltavissa olevat esineet voivat vanhahtavin – ja jopa loukkaavin – termein kuvattuna toisintaa rasistista tai toiseuttavaa narratiivia.

Ratkaisuksi Särkelä tarjoaa sekä vanhojen ja ongelmallisten käsitteiden poistamista että aktiivista unohtamista. Aktiivisella unohtamisella hän viittaa siihen, että museotyöntekijöiden tulisi tulla tietoisiksi tiettyjen esineiden ja niihin kytkeytyvien tekstien ongelmallisuudesta, jotta toiseuttavat esineet sekä vanhentuneet käsitteet voitaisiin aktiivisesti jättää pois näyttelyistä. Esineiden esille asettaminen ja niiden kielellä kuvaaminen ovat hänen mukaansa valintoja, jotka edistävät joko muistamista tai unohtamista.

Kieleen liittyvät haasteet ovat tyypillisiä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä koskevia kokoelmia käsitellessä, sillä ryhmiä kuvaava käsitteistö on muuttunut myös Suomessa ajan kuluessa. Erityisiä haasteita liittyy etenkin sukupuoleen ja sen moninaisuutta kuvaavaan käsitteistöön, sillä käsitteiden nopean muuttumisen myötä sateenkaarevan yhteisön sisällä eri ikäpolvien edustajien käyttämät käsitteet voivat olla suuresti ristiriidassa keskenään. Tällöin sateenkaarihistoriaan liittyvien kokoelmien parissa työskennellessään museotyöntekijän tulisi olla valmis päivittämään omia tietojaan käsitteistä sekä, Särkelän kirjoituksen mukaisesti, aktiivisesti unohtamaan ja häivyttämään käsitteitä, jotka voidaan kokea nykypäivänä loukkaaviksi. Näin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historia tulisi kuvatuksi mahdollisimman oikeutetusti eikä vahingollisia termejä enää toisinnettaisi.

Uudenlaiset näkökulmat ja epänormatiivisuuden sanoittaminen

Enemmistöpainoitteista näkökulmaa voidaan museoissa murtaa tarkastelemalla jo olemassa olevia kokoelmia uusin näkökulmin. Tällaisia näkökulmia voivat olla esimerkiksi aineistojen queeriyttäminen, eli sateenkaarevasta näkökulmasta lukeminen, tai museotoiminnan saamelaistaminen, jota Áile Aikio pohtii artikkelissaan ”Muuttuva saamelainen museo”. Hänen mukaansa saamelaistaminen tarkoittaa Saamelaismuseossa sitä, että saamelainen kulttuuri, arvot sekä kieli esitetään museossa luonnollisina osina moninaisuutta, ja niiden ylläpitämistä sekä säilyttämistä vaalitaan museon tekemillä valinnoilla. Yksi näistä valinnoista on esimerkiksi saamen kielen käyttäminen museon toimintakertomuksissa.

Sateenkaarihistoriaa voidaan myös tallentaa ja tehdä näkyväksi vain museoiden ja yksilöiden aktiivisten valintojen kautta. Tästä kirjoittaa artikkelissaan ”Kohti sateenkaarevaa museota” Tuula Juvonen, jonka mukaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historia on jäänyt monissa tapauksissa näkymättömäksi. Hänen mukaansa tämä johtuu siitä, että suomalaiset museot eivät ole tahtoneet tai osanneet sanoittaa epänormatiivisiksi luokiteltavia aineistoja, jotta niiden tutkijat osaisivat löytää aineistojen äärelle. Suomalaisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historian tallentamiseksi onkin tarvittu tiivistä yhteistyötä lhbt-toimijoiden sekä Työväenmuseo Werstaan välillä. Sateenkaarihistorian säilyttämistä ovat Juvosen mukaan edesauttaneet myös Werstaan ottama aktiivinen rooli sateenkaarihistorian puolestapuhujana sekä museossa olleet vapaaehtoistyöntekijät, joilla on ollut taitoa sanoittaa sateenkaarihistoriaan liittyviä teemoja.

Oman kokemukseni mukaan yksi sateenkaarihistorian tallentamista haittaava tekijä onkin museotyöntekijöiden pelko siitä, että epänormatiivisen sanoittaminen voidaan kokea loukkaavana. Museotyö voisikin ottaa sateenkaarihistorialta oppia siitä, että museoissa käytetty kieli sisältää aina oletuksia niin seksuaalisuudesta kuin sukupuolestakin. Oletamme esimerkiksi helposti valokuvia luetteloidessamme kaksi eri sukupuolta ilmentävää henkilöä pariskunnaksi, kun taas nais- tai miesoletettujen ihmisten läheiset suhteet muuttuvat asiasanoissa ystävyydeksi. Mielestäni museotyöntekijöiden tulisi herätä pohtimaan sitä, miksi toisten asioiden olettaminen luetteloinnissa on ”automaattista”, kun toisenlaisia tulkintoja vältellään loukkaavuuden pelossa.

Mukava museo? – projektien haasteet

Aina marginaaliryhmien näkökulmien esille tuominen ei kuitenkaan ole museossa ongelmatonta. Tästä kertoo esimerkiksi Johanna Turusen ja Mari Viita-ahon artikkeli ”Kriittisen museon mahdottomuus?”, jossa käydään läpi Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kokoelmaan ja sen uudelleentulkintoihin liittyviä haasteita. Artikkelin mukaan Gallen-Kallela museo pyrki yhdessä Nairobin Kansallismuseon ja Suomen Kenian suurlähetystön kanssa purkamaan Gallen-Kallela in Kenya -näyttelyn avulla kokoelman sisältämiä kolonialismin teemoja. Projektin haasteeksi osoittautui se, että Nairobin Kansallismuseo ei ollut valmis siihen. Turusen ja Viita-ahon mukaan museo typistyykin helposti mukavuutta ja turvallisuutta korostavaksi tilaksi, jossa kriittiset ja epämukavat tulkinnat jäävät piiloon.

Mukavuuteen turvautuminen voi olla haaste seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa museossa esitellessä, sillä lhbt-yhteisön historiaan kuuluu paljon kipukohtia sekä erinäisiin rikos- ja sairausleimoihin kietoutuneita kokemuksia. Jos museo kokee epämukavuusalueelle siirtymisen liian pelottavaksi, voi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä käsittelevä näyttely typistyä kuvaamaan marginaaliryhmiä vain yleisellä tasolla tai jäädä kokonaan tekemättä. Sateenkaarihistorian parissa työskennellessään museotyöntekijät voisivat tukeutua Turusen ja Viita-ahon artikkelissa lainaamaan ajatukseen ”Museo ei ole velvoitettu olemaan ’mukava paikka’” ja pyrkiä tulkitsemaan ristiriitaisuuksia sekä epämukavuuksiakin esille tuovia kokoelmia. Näin marginaaliryhmät eivät joutuisi uudestaan ”kaapitetuiksi” tai häivytetyiksi.

Epämukavuuksien kohtaamisessa on myös kyse tiedon oikeudesta. Marginaaleista museoihin -teos tuo hyvin esiin sen, että yhteiskunnalliset vaatimukset esimerkiksi museoiden kokoelmien dekolonisaatiosta ja moninaisuuden lisäämisestä ovat tulleet viime vuosina kuuluvimmiksi. Tämä on johtanut myös siihen, että museoiden syrjiväksi, marginaaleihin työntäväksi tai rasistiseksi luokiteltava toiminta on asetettu kyseenalaiseksi myös museokävijöiden toimesta. Tästä on kirjoittanut artikkelissaan ”Museot, rasismi ja antirasismi” Anna Rastas. Hän on tuonut artikkelissaan esiin esimerkiksi Turun taidemuseon vuonna 2018 saaman runsaan yleisöpalautteen taiteilijan N-sanalla nimeämästä taideteoksesta. Palautteen myötä museo lisäsi teoksen kylkeen huomautuksen siitä, että teosnimi on rasistinen, eikä se edusta taidemuseon arvoja. Rastas kirjoittaakin, että museoiden tulisi tulla tietoisiksi omista normatiivisista asenteistaan ja purkaa niitä aktiivisesti.

Sateenkaarihistorian tapauksessa museon omien normatiivisten ajattelumallien purkaminen on myös aiheellista: jos museo jättää aktiivisesti käsittelemättä kokoelmiinsa liittyviä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyviä teemoja, tulee se väistämättä saamaan tämän päivän yhteiskunnassa asiasta palautetta.

Turvalliset tilat ja kokemusasiantuntijat normien purkajina

Petri Saarikon ja Sasha Huberin artikkeli ”Yhteisöllisen tilan syntyvaiheita Helsingin Kalliossa” esittää turvallista tilaa ja taide- ja muistitieto-organisaatioiden tuottaman tiedon monipuolistamiseksi. Artikkelissa käsitellään The Shelter (Pesä) -projektin pohjalta tuotettua taidenäyttelyä, jossa galleria Kallio Kunsthallen tilat annettiin afrosuomalaisen POC (People of Color) -yhteisön käyttöön, ja galleria ei vieraillut tilassa ilman yhteisön lupaa projektin aikana. Tapahtumaan käytetty tila, johon oli tehty taidetta liitutaulumaisille seinille, avattiin näyttelynä yleisölle vasta tapahtuman jälkeen. Näin The Shelter (Pesä) -projektiin osallistuneet ihmiset saivat itselleen turvallisen tilan keskustella esimerkiksi oman yhteisönsä kulttuurista ja dekolonisaatiosta.

Turvallisen tilan ohella Marginaaleista museoihin -kirja tarjoaa käsiteltäviin yhteisöihin kuuluvia kokemusasiantuntijoita, jotka voivat olla avuksi museotoiminnan kehittämisessä sekä näyttelyiden ja tapahtumien rakentamisessa. Kokemusasiantuntijoista kerrotaan olleen apua esimerkiksi romaniyhteisön kulttuurin dokumentoinnissa ja vankilamuseon näyttelyiden suunnittelussa.

Turvalliset tilat ja kokemusasiantuntijat voisivatkin toimia hyvin myös sateenkaarihistoriaa käsittelevissä näyttelyissä, sillä joillekin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluville ihmisille julkisiin tiloihin siirtyminen voi olla hankalaa. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille tarkoitetut iltamat ja kokemusasiantuntijoiden tekemät opastuskierrokset voisivatkin luoda tunnetta turvallisesta tilasta ja kannustaa marginaaliryhmiä museoihin – sekä viestiä yhteisölle sitä, että museot ovat turvallisia tiloja kaikille.

Lopuksi

Marginaaleista museoihin on kirja, jota voi suositella kaikille taustasta riippumatta. Sen monipuoliset artikkelit havainnollistavat sitä, mitä marginaaliaiheita käsittelevät museot ovat ja voivat olla. Kirja sopii erityisesti museotyötä tekeville, marginaaliryhmiin kuuluville ja museoalan opiskelijoille, sillä se saa katsomaan museokenttää uusin ja moninaisin silmin.

Jean Lukkarinen

Kirjoittaja on sateenkaarihistoriaan erikoistunut kulttuurihistorian ja museologian opiskelija, joka on ollut mukana sateenkaarevissa museoprojekteissa.