Avauksia naisasianaisten yksityisen elämän tarkasteluun

Wendy L. Rouse. Public Faces, Secret Lives. A Queer History of the Women’s Suffrage Movement. New York University Press, 2022. 240 sivua. ISBN-978-1-4798-1394-0

Sateenkaarihistorian ystävien periaatteena on julkaista näillä sivuilla vain suomalaista sateenkaarihistoriaa koskevaa tutkimusta. Historian professori Wendy L. Rousen kirjoittama Public Faces, Secret Lives. A Queer History of the Women’s Suffrage Movement, joka käsittelee yhdysvaltalaisten naisasianaisten julkista ja yksityistä elämää on kuitenkin teos, jolla on niin paljon annettavaa myös suomalaisen naisasialiikkeen tutkimukselle, että sen esittely puolustaa paikkaansa myös tässä yhteydessä.

Historioitsija Wendy L. Rouse lähti tutkimuksessaan liikkeelle siitä oletuksesta, että Yhdysvalloissa naisten äänioikeustaisteluun vuosina 1865–1920 osallistuneiden suffragettien joukossa on täytynyt olla naisia, jotka olivat romanttisesti kiinnostuneita toisista naisista. Näitä hän sitten lähti määrätietoisesti etsimään arkistoista ja elämäkerroista. 

Hän kiinnitti heti työnsä aluksi huomiota siihen, kuinka kapea kunniallisen naisen liikkumatila tuohon aikaan oli. Tämä näkyi hyvin siinä, millaisen ivallisen huomion kohteeksi julkisuudessa naisille äänioikeutta vaativat naiset joutuivat. Samaan tapaan Harri Kalha (2008) on kirjoittanut siitä (kaltoin)kohtelusta ja pilkasta, jonka kohteeksi naisasianainen Lucina Hagman joutui suomalaisessa lehdistössä. Yhdysvalloissa naisten äänioikeutta ajaneita naisia pidettiin pelottavan itsenäisinä ja älykkäinä, ja siksi suorastaan miesmäisinä. Myös naimattomien naisten seksuaalisuutta pidettiin epäilyttävänä, koska nämä eivät mitä ilmeisemmin olleet kiinnostuneita miehistä ja perheen perustamisesta. 

Suffragettien tietoisuus siitä, että heidän olemassaoloaan tarkasteltiin suurennuslasilla, sai heidät varjelemaan huolellisesti sekä liikkeensä että omaa mainettaan. Rouse lainaakin Evelyn Brooks Higginbothamin mustien naisaasianaisten strategiaa kuvaavaa käsitettä kunniallisuuspolitiikka (respectability politics) kuvaillessaan laajemminkin naisasialiikkeen naisten itsestään vaalimaa julkisuuskuvaa. Koska naisten poliittisten vaatimusten läpimenon edellytyksenä oli miesten suopeus, julkisuuskuvassa painottui strategisesti naisten itsensä uhraava äidillisyys. Samaan tapaan Suomessakin naimattomat naisasianaiset painottivat politiikan maailmaan pyrkivien naisten yhteiskunnallista äitiyttä (Kuusipalo 2011, 66–71).

Samalla tämä kunniallisuuden tavoittelu johti Yhdysvalloissa siihen, että ne naisasianaiset, jotka ottivat itseilmaisulleen liiallisia maskuliinisia vapauksia ja halusivat lyhyiden hiuksien lisäksi käyttää esimerkiksi pitkiä housuja, joutuivat omiensa hyljeksimiksi. Olisi kiinnostavaa pohtia, kuinka paljon Suomen naisyhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja Aleksandra Gripenberg omaksui vaikutteita tästä Susan B. Anthonyn painottamasta kunniallisuuspolitiikasta kierrellessään Yhdysvalloissa naisasianaisten parissa (Tuulio 1959). Kiinnostavaa tässä valossa on sekin, kuinka aktiivisesti varsin maskuliininen Helmi Tengén sai toimia Naisasialiitto Unionissa, tosin ottamalla roolia vain yhdistyksen kulisseissa, ei sen näkyvimmillä paikoilla (von Alfthan 1965).

Rouse huomauttaa painokkaasti, että naisten poliittisista syistä vaaliman kunniallisuutta painottavan julkisuuskuvan ja heidän yksityisen elämänsä välillä saattoi olla merkittävä ero, ja nykypäivän katsannossa myös ristiriitaa. Tämä kävi ilmeiseksi silloin, kun hän ryhtyi tarkastelemaan huolellisemmin naisten kotielämää, asumisjärjestelyjä ja verkostoja.

Hän löytää suffragettien parista esimerkkejä varsin moninaisista tavoista järjestää perhe- ja ihmissuhteita. Joillekin naimisissa oleville naisasianaisille oletetusti yksiavioinen avioliitto oli ajan konventioiden vaatima julkinen kulissi, jonka suojissa he sopivat puolisonsa kanssa avoimesta suhteesta. Tällöin naiset saattoivat tosiasiallisesti elää polyamorisissa suhteissa tai ylläpitää naissuhdetta avioliittonsa rinnalla – joskus myös niin, että naiskumppani muutti asumaan aviopuolisoiden kotiin. Suomalaisessa tutkimuksessa ei ole tähän mennessä lähdetty kyseenalaistamaan sitä, millaisia naisasialiikkeen naisten avioliitot ovat olleet, tai miten avaria kolmansille osapuolille avioparien asumisjärjestelyt olivat myös Suomessa. Rousen tutkimus kuitenkin viittaa siihen, että esimerkiksi suuren ikäeron avioliitoissa eläneillä naisasianaisilla on saattanut olla läheisempi suhde naisystäviinsä kuin mitä aiemmin on tultu ajatelleeksikaan.

Naimattomat ja siksi oletusarvoisesti yksinelävät naiset puolestaan järjestivät kotielämäänsä monin eri tavoin. Äänioikeuden puolesta ympäri Yhdysvaltoja kiertäneet ja kampanjoineet naiset asuivat paitsi vieraina toistensa kodeissa, myös erilaisissa tilapäiskodeissa, kuten naisten asuntoloissa ja lepokodeissa, joissa he verkostoituivat keskenään. Toisaalta monet näistä koulutetuista ja ammateissa toimivista naisista olivat löytäneet sielunkumppanin toisistaan jo opiskeluaikanaan. Useat heistä asuivat yhdessä jo tuolloin tai muuttivat asumaan yhteen viimeistään opintojensa jälkeen. Tällöin heidän lähipiirinsä kohteli heitä kuin mitä hyvänsä pariskuntaa. Omana aikanaan tällaisia pitkäaikaisia ja sitoutuneita naissuhteita kutsuttiin bostonilaisiksi avioliitoiksi. Kuten Yhdysvalloissa, myös Suomessa tällaisissa vakiintuneissa parisuhteissa eläneitä, aktiivisesti työ- ja yhdistyselämässä toimineita naisia arvostettiin ja kunnioitettiin heidän saavutustensa vuoksi, eikä heidän yhdessä asumiseensa kiinnitetty erityistä huomiota, eikä sitä varsinkaan seksualisoitu. Tämä oli erityisen tähdellistä Suomessa, jossa samaa sukupuolta olevan kanssa harjoitettu haureus oli rikollista vuodesta 1894 eteenpäin (Juvonen 2021).

Rouse esittää, kuinka osa naimattomista naisista muodosti keskenään myös asuinyhteisöjä. Yhteisissä asumisjärjestelyissä oli järkeä taloudellisessa mielessä, mutta naiset saivat toisiltaan myös käytännöllistä apua arjen pyörittämiseen ja emotionaalista tukea poliittisia vastoinkäymisiä kohdatessa. Suomessakin tunnettiin tällaisia asumisjärjestelyjä.  Esimerkiksi tehtailija, sittemmin kansanedustajaksi noussut naisasianainen Vera Hjelt asui aluksi vuokra-asunnossa Meri Toppeliuksen ja muiden ystäviensä kanssa ja rakennutti sittemmin Helsinkiin talon, jonne muutti asumaan useampia hänen naispuolisia ystäviään. Siellä hän jakoi oman asuntonsa muun muassa Fanny Tavaststjernan ja Inez Cederqvistin kanssa (Hjelt-Cajanus 1948).

Yhteisen opiskeluhistorian, poliittisen toiminnan ja yhteisöllisten asumisjärjestelyjen ansiosta naiset olivat erittäin hyvin verkostoituneita keskenään. Rouse osoittaa monin tavoin, kuinka naistenvälinen solidaarisuus – jota entisestään vahvistivat intiimit tunnesiteet naisten välillä – oli tukena ja turvana näille naisille myös silloin, kuin vuosikymmenet kuluivat ja naiset alkoivat ikääntyä ja haurastua. Naisverkostoihin kuuluvat naimattomat naiset tukivat toisiaan sairauksissa ja silloin, kun pitkäaikainen kumppani menehtyi, ja tarjosivat kodeissaan turvaa ja suojaa kanssasisarilleen.

Tällaisissa verkostoissa liikkuneiden naisten perhesuhteita voi oikeutetusti kuvailla niin laajennetuksi kuin valituksikin perheeksi. Monien suffragettien suhteet syntymäperheeseen olivat voineet rikkoutua siksi, että heidän lähipiirinsä – ajan vallitsevan ilmapiirin mukaisesti – paheksui naisten julkista poliittista aktiivisuutta, joka saattoi johtaa jopa pidätyksiin tai vankeuteen. Tämä oli kohtalona erityisesti niillä naisilla, jotka liikkuivat Yhdysvalloista Britanniaan ja radikalisoituivat siellä osallistumaan suoraan toimintaan. Tullessaan oman perheensä hylkäämiksi liikkeessä toimivien kanssasisarten tuki oli välttämätöntä paitsi poliittisen työn jatkamiselle, myös yksityisen elämän järjestämiselle.

Rouse huomauttaa, että arkistoissa säilyneiden aineistojen varassa on usein mahdotonta päätellä sitä, kuinka intiimi tai seksuaalinen kahden suffragetin välinen suhde on ollut. Hän siis pidättäytyy pääsääntöisesti jatkamasta hedelmätöntä keskustelua siitä, oliko näiden naisten välillä seksuaalisia suhteita vai ei. Hän on kuitenkin löytänyt vaikuttavan määrän arkistoaineistoa, josta voi tunnistaa jälkiä naisten keskinäisistä syvistä tunteista ja vastavuoroisesta sitoutumisesta. Kirjeet, päiväkirjat, rakkausrunot, mutta myös muistokirjoitukset ja erilaiset tavat muistaa poismennyttä kumppania – kuten esimerkiksi muistomerkkien pystyttäminen, lahjoitusten tekeminen hyväntekeväisyysjärjestöille tai kuolinpäivän julkinen muistaminen kirkkoon lahjoitettujen kukka-asetelmien muodossa – kertovat omaa kieltään naisten keskinäisten suhteiden merkityksellisyydestä heille itselleen.

Kirjaan perehtyminen vakuuttaa lukijansa siitä, että Rousen lähtökohta – oletus siitä, että suffragettien joukossa on täytynyt olla naisia, jotka olivat romanttisesti kiinnostuneita toisista naisista – on ollut hyvin hedelmällinen. Hänen valitsemansa queer-tutkimuksellinen näkökulma purkaa aiemman tutkimuksen luomaa kiiltokuvamaista käsitystä niin naisten toimijuudesta ja sen ehdoista kuin naisten aiemmin käsittelemättä jääneestä yksityiselämästäkin. Erityisen ansiokasta teoksessa on naisten keskinäisten suhteiden ja solidaarisuuden merkityksen korostaminen naisten toimijuudelle, ja siten myös heidän poliittisille pyrinnöilleen ja saavutuksilleen.  

Kaiken kaikkiaan Rousen teos antaa paljon ajattelemisen aihetta ja myös inspiroivia esimerkkejä niille, jotka haluavat lähteä tutkimaan naisten välisiä suhteita queer-tutkimuksellisesta näkökulmasta myös Suomessa. Vaikka Rousen huomion kohteena olivat naisasianaiset, hänen menetelmälliset ratkaisunsa ja tutustuminen hänen argumenttinsa tueksi käyttämiin aineistoryhmiin auttaa varmasti eteenpäin myös niitä tutkijoita, joita kiinnostaa tarkastella uudelleen kriittisesti esimerkiksi työläisnaisten liikehdintää, uskonnollisesti motivoituneita diakonissoja ja lähetystyöntekijöitä, tai muuta naisten harjoittamaa hyväntekeväisyyttä ennen Suomen itsenäistymisen aikaa.

Ne, jotka malttamattomina odottavat saavansa Wendy L. Rousen kirjan käsiinsä, löytävät sillä välin verkosta hänen antamiaan haastatteluja suffragettien keskinäisistä suhteista podcasteina (esim. https://newbooksnetwork.com/) ja videoina (https://www.youtube.com/).

Kirjoittaja

Tuula Juvonen

Kirjoittaja työskentelee Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina. Hän on tutkimuksissaan perehtynyt 1800-luvun suomalaisnaisten rakkaussuhteisiin.

Kirjallisuutta

von Alftan, Märta (1965) Sju årtionden med Unioni, Naisasialiitto Suomessa r.y. – Unionen, kvinnosaksförbund i Finland r.f. Helsinki: Söderström & C:o.

Hjelt-Cajanus, Esther (1948) Vera Hjelt. Uranuurtaja. Tampere: Aura.

Juvonen, Tuula (2021) ”Rakas ystävä!” – 1800-luvulla eläneiden naisten keskinäiset rakkaussuhteet. Sateenkaarihistorian ystävien kirjoituksia. https://sateenkaarihistoria.fi/rakas-ystava-1800-luvulla-elaneiden-naisten-keskinaiset-rakkaussuhteet/

Kalha, Harri (2008) Tapaus Havis Amanda: Siveellisyys ja sukupuoli vuoden 1908 suihkulähdekiistassa. Helsinki: SKS.

Kuusipalo, Jaana (2011) Sukupuolittunut poliittinen edustus Suomessa. Acta Universitatis Tamperensis 1614. Tampere: Tampereen yliopisto.

Tuulio, Tyyni (1959) Aleksandra Gripenberg. Kirjailija, taistelija, ihminen. Porvoo: WSOY.