Setan historia, osa 2: Kriisin varjossa ammattimaiseksi asiantuntijajärjestöksi

Vapautuspäivät Helsingissä 1981. Kuvaaja: Matti Saves / Uusi Suomi – Iltalehti / Journalistinen kuva-arkisto JOKA / Museovirasto

Keväällä 2024 tuli kuluneeksi 50 vuotta Seta ry:n perustamisesta. Juhlavuoden kunniaksi Sateenkaarihistorian ystävät ry:n verkkolehdessä julkaistaan artikkelisarja Setan historiasta. Artikkelisarjan toinen osa käsittelee Setan toimintaa 1980-luvulla.

Veneen keikuttaja ja asiantuntija

Seksuaalinen tasavertaisuus ry lähti ajamaan tavoitteita, jotka olivat 1970-luvun Suomen konservatiivisessa ilmapiirissä radikaaleja. 1960-luvun niin sanotusta seksuaalivallankumouksesta huolimatta avoin puhe heteronormista poikkeavasta seksuaalisuudesta oli jo itsessään rohkeaa ja omiaan herättämään vastareaktion. Setan perustajat mielsivät itsensä ”veneen keikuttajiksi” – he kritisoivat edeltäjäänsä Psykeä siitä, ettei se uskaltanut keikuttaa venettä eli haastaa yhteiskuntaa ja pyrkiä muuttamaan sitä, vaan keskittyi liiaksi  alakulttuurin ylläpitämiseen. Setalaiset halusivat marssia näyttävästi esiin mediassa, katukuvassa ja arkielämässä, ja vaativat yhdenvertaisia oikeuksia elämän kaikilla osa-alueilla.

Radikaaliudesta huolimatta Seta pyrki kuitenkin saamaan tunnustusta yhteiskunnalta ja tulemaan hyväksytyksi vakavastiotettavana asiantuntijajärjestönä. Tavoitteena oli, että kansanedustajat ja ministerit, lääkintöhallitus, yliopistot ja lehdistö kuuntelisivat Setaa ja ottaisivat sen viestin vakavasti. Asiantuntijaroolin yhdistäminen yhdistyksen rooliin radikaalien muutosten vaatijana ja monimuotoisen ihmisryhmän äänitorvena ei kuitenkaan ollut aivan yksinkertaista. Kuten muutkin yhteiskunnallista muutosta ajavat toimijat, myös Seta joutui tasapainottelemaan radikaalien tavoitteiden ja realismin välillä – riskinä oli, että jos vaatii liikaa yhdellä kertaa, ei saakaan mitään. Venettä ei siis kannattanut keikuttaa niin paljon, että tippuu itse kyydistä.

Setan kaksoisrooliin sisältyi ristiriita: tunnustuksen saaminen yhteiskunnalta vaati yhdistykseltä osittain erilaisia toimia, kuin mitä sen edustama yhteisö itse toivoi. Setan edustama ihmisryhmä ei ollut yhtenäinen eikä tavoitteissaan yksimielinen, mutta julkinen toiminta vaati selkeää, yhtenäistä viestintää ja konkreettisia, toteuttamiskelpoisia vaatimuksia. Ristiriita näkyi erityisesti Seta-lehdessä, jonka kohderyhmänä oli paitsi erittäin moninainen sateenkaariyhteisö, myös koko muu yhteiskunta tavallisista ihmisistä poliitikkoihin, lääkäreihin ja kirkon edustajiin. Lopputuloksena oli paikoitellen kuivakkakin lehti, jota syytettiin toisinaan siitä, ettei se tarjonnut tarpeeksi kiinnostavaa sisältöä sateenkaari-ihmisille itselleen.

Julkisuuden käyttö ja homoseksuaalisuutta koskevan julkisuuskuvan hallinta oli Setan toiminnan ytimessä. Tavoitteena oli rikkoa homoseksuaalisuutta ympäröinyt hiljaisuus ja korjata virheellisiä ennakkoluuloja. Stereotypioiden vahvistamista haluttiin välttää. Vastavoimat olivat vahvoja: lääkärit leimasivat homot mielisairaiksi, kirkko syntisiksi ja laki kielsi ”kehottamisen homoseksuaalisuuteen”. Syvälle juurtuneissa mielikuvissa homot nähtiin yhtäältä vaarallisina saalistajina, toisaalta onnettomina ja sairaina reppanoina. Rikkoakseen näitä mielikuvia Seta halusi marssittaa mediaan iloisia, terveitä, tasapainoisia ja fiksuja homoja. Seurauksena oli, että seksuaalisen vapautuksen eetos vaihtui viestiin siitä, että homot ja lesbot ovat tavallisia ihmisiä.

Seksi vai rakkaus?

Kysymys, joka on on aiheuttanut toistuvaa keskustelua ja erimielisyyttä Setan sisällä on kysymys seksin ja seksuaalisuuden roolista yhdistyksen viestinnässä. Aktivistit vaativat seksuaalioikeuksia ja seksuaalista vapautta yhteiskunnassa, jossa seksi oli edelleen tabu, joten he joutuivat tasapainottelemaan radikaalien tavoitteiden ja yhteiskunnan konservatiivisten asenteiden välimaastossa. Osa pelkäsi, että liiallinen seksuaalisuuden korostaminen ja seksuaalisen moninaisuuden koko kirjon esille tuominen vahvistaisi negatiivisia stereotypioita. Huoli oli noussut esiin jo Psykessä 1960-luvulla, jolloin osa jäsenistä pelkäsi jäsenlehden seksuaalisten sisältöjen lisäävän ennakkoluuloja, samalla kun toiset toivoivat lisää eroottista sisältöä ja tietoa seksistä, koska sitä ei muualta saanut. Setassa kysymykseen jouduttiin ottamaan kantaa heti vuonna 1975, kun yhdistyksen sosiaalisihteeri alkoi pitää neuvontapalstaa Ratto-lehdessä. Tämä jakoi yhdistyksen kahteen leiriin: heihin, jotka eivät halunneet Setalle näkyvyyttä pornolehdessä sekä heihin, jotka näkivät sen toimivana tapana tavoittaa entistä laajemmin ihmisiä. Ristiriidan seurauksena Setan yleiskokous päätyi linjaamaan, ettei seksuaalisuuden kuvaaminen kuulu yhdistyksen ensisijaisiin tehtäviin. Sellaisen pelättiin vahvistavan seksikeskeistä mielikuvaa homoista, minkä vuoksi moni setalainen koki, että julkisuudessa oli parempi puhua rakkaudesta ja ihmisyydestä.

Setan julkisuustyö oli kamppailua siitä, mikä mahtuu normaalin piiriin. Pyrkimyksenä oli venyttää normaalin rajoja ja viestiä, että homoseksuaalisuus on hyvää ja luonnollista. Ongelmaksi tällöin nousi kysymys siitä, miten suhtaudutaan niihin seksuaalisuuden muotoihin, jotka ovat homoseksuaalisuuttakin kauempana yhteiskunnan käsityksistä hyvästä ja luonnollisesta. Kuinka paljon normaalin rajoja oli mahdollista venyttää ja kuinka käy heille, jotka eivät mahdu uuteenkaan normaaliin? Seta kuitenkin edusti monimuotoista yhteisöä, eivätkä kaikki sopineet – eivätkä halunneet sopia – siihen muottiin, jota Seta pyrki luomaan. Vuonna 1981 Seta-lehden yleisöosastolla julkaistiin mielipidekirjoitus, jossa kysyttiin, mitä yhdistys tarjoaa ekshibitionisteille ja sadomasokisteille ja kyseenalaistettiin Setan pyrkimys luoda uusia, kapeita käsityksiä homoseksuaaleista. Sama kysymys on noussut toistuvasti esiin Setan 50-vuotisen historian aikana: esimerkiksi moni fetisisti on kokenut tulevansa hyväksytyksi Setassa vain vaikenemalla fetisismistään. (Vuonna 2007 tilanne kärjistyi niin, että nahkahomojen yhdistys MSC Finland – Tom’s Club ry erosi Setan jäsenyydestä.)

Tunnustusta yhteiskunnalta

Vuosina 1978–1981 Setan puheenjohtajiksi pyydettiin ulkopuolisia, tunnettuja henkilöitä: asianajaja Leo Hertzberg, toimittaja Bo Ahlfors ja kansanedustaja Tarja Halonen johtivat Setaa kukin vuoden ajan. Tarkoituksena oli paitsi rauhoittaa yhdistyksen sisäisiä ristiriitoja, myös tuoda Setalle sen kaipaamaa uskottavuutta tuomalla sen keulakuvaksi ansioituneita ja arvostettuja henkilöitä. 1980-luvun alkaessa pyrkimys saada tunnustusta yhteiskunnalta alkoi tuottaa tulosta. Ensimmäinen merkki oli alkuvuodesta 1980 saatu ensimmäinen ulkopuolinen rahoitus, kun Seta-lehdelle myönnettiin valtion mielipidelehtituki. Tuen rahallinen arvo oli vähäinen, mutta moraalinen arvo sitäkin suurempi – Bo Ahlfors totesi, että tuen saaminen oli “tärkeä kynnyksen ylittäminen, yksi askel legalisointiin”. Myöhemmin samana vuonna Helsingin kaupunki vuokrasi Setalle toimistotilat Helsingin Kalliosta, joka nähtiin niin ikään tunnustuksena yhdistyksen työlle. Vuosi myöhemmin, kuukausi ensimmäisen Vapautuspäivien mielenosoitusmarssin jälkeen, Seta sai ensimmäisen suuren poliittisen voittonsa, kun Lääkintöhallitus kesällä 1981 poisti homoseksuaalisuuden sairausluokituksesta. Vuonna 1982 Setan vuosittainen, tähän asti tulokseton avustushakemus Raha-automaattiyhdistykselle (RAY, nykyinen STEA), samoin kuin Helsingin kaupungille lähetetty hakemus, tuottivat viimein tulosta: molemmat myönsivät rahoitusta Setan sosiaalipalvelutoimintaan. Etenkin RAY:n tuki oli jo taloudellisestikin merkittävä. Kaikki nämä askeleet edistivät Setan toiminnan ammattimaistumista ja vahvistivat sen roolia vakavastiotettavana asiantuntijajärjestönä.

Aids-kriisin hallintaa

Kesällä 1983 yhdeksänvuotias Seta joutui aivan uudenlaisen, vakavan haasteen eteen, kun Suomessa todettiin ensimmäinen aids-tapaus. Suomessa aids ei koskaan laajentunut varsinaiseksi epidemiaksi, mikä on osin Setan määrätietoisen työn ansiota. Tätä ei kuitenkaan vielä vuonna 1983 tiedetty – ja koska virus levisi toisilleen läheisten ihmisten välillä, saattoi samaa tuttavapiiriä koskettaa useampi sairastuminen ja kuolemantapaus. Laajemmin aidsissa oli kyse ennen kaikkea sosiaalisesta kriisistä: asenteet homoja kohtaan kiristyivät, syrjintä ja katuväkivalta lisääntyivät. Osa homo- ja bi-miehistä menetti ennakkoluulojen vuoksi asuntonsa tai työpaikkansa. Pian ensimmäisen tartunnan tultua julkisuuteen Setan toimistoon soitettiin pommiuhkaus ja sen ikkunat kivitettiin. 1980-luvun lopussa pelkoa herättivät myös useat homomiehiin kohdistuneet murhat, joista osa on edelleen selvittämättä. Homot joutuivat siis pelkäämään paitsi itse tautia, myös sen aiheuttamaa syrjinnän ja suoranaisen homovihan lisääntymistä.

Suomen aids-kriisi erosi esimerkiksi Yhdysvaltojen tilanteesta paitsi epidemian laajuudessa, myös siinä, että sen tuloa osattiin odottaa. Setassa oli seurattu epidemian etenemistä jo muutaman vuoden ajan ja yhdistys oli jossain määrin varautunut siihen, mitä oli tulossa. Jo vakiintuneen toimintansa ansiosta Setalla oli valmiuksia kriisitiedotukseen ja sosiaalisen tuen tarjoamiseen. Molempia tarvittiin kesällä 1983, kun Setan puhelin alkoi soida: puheluita tuli jopa toistasataa tunnissa, paitsi tautia ja sen seurauksia pelkääviltä homo- ja bi-miehiltä, myös huolestuneilta heteroilta ja lehdistöltä. Tulevien vuosien aikana Seta paitsi vastasi lukuisiin yhteydenottoihin, myös teki yhteistyötä viranomaisten kanssa ja paikkasi viranomaistyön aukkoja, tiedotti turvaseksistä, antoi haastatteluita mediaan, teki yhteistyötä aids-tutkijoiden kanssa ja järjesti tukihenkilötoimintaa hiv-tartunnan saaneille.

Aids-kriisin vaikutukset yhdistyksen toimintaan olivat moninaiset. Vuosien ajan aids-työ vei valtaosan Setan ajasta ja resursseista, ja moni vähemmän akuutti kysymys sai väistyä kriisin tieltä. Toisaalta tilanne synnytti solidaarisuutta ja moni Setan jäsen tarjoutui auttamaan vaikeuksissa olevaa yhdistystä. Aids syöksi Setan myös taloudellisiin vaikeuksiin, sillä ravintolat joissa Seta oli järjestänyt viikottaisia diskoja irtisanoutuivat yhteistyöstä aids-paniikin keskellä. Toimiston vuokria jäi maksamatta ja sen menetys onnistuttiin estämään vain yksityisen lahjoituksen turvin. Menetettyjä ravintolatuloja korvaamaan perustettiin vuonna 1984 Suomen ensimmäinen sateenkaariväen oma ravintola, Gay Gambrini, jossa muutamaa vuotta aiemmin perustettu Seta-säätiö oli osakkaana. Gay Gambrinista muodostui tulevina vuosina merkittävä paikka hlbt-yhteisöille.

Aids-kriisi siis söi Setan resursseja, mutta samaan aikaan se vahvisti yhdistyksen asemaa asiantuntijajärjestönä ja toi sitä uskottavuutta, jota se oli tavoitellut. Seta esiintyi mediassa asiantuntijana, teki yhteistyötä viranomaisten ja tutkijoiden kanssa, ja sai rahoitusta sosiaalipalveluiden ylläpitoon ja valistustyöhön. Seta teki muun muassa tiivistä yhteistyötä sukupuolitautien erikoislääkäri Sirkka-Liisa Vallen perustaman aids-tutkimuskeskuksen kanssa ja auttoi tutkittavien rekrytoinnissa. Jo ensimmäisen aids-tapauksen tultua ilmi sosiaali- ja terveysministeriö kääntyi Setan puoleen ja tiedusteli toimenpide-ehdotuksia. Setan ehdotuksen pohjalta perustettiin kesällä 1984 AIDS-seurantaryhmä, valtakunnallinen ja moniammatillinen toimielin, jossa myös Seta oli edustettuna. Vuonna 1986 Seta oli mukana perustamassa Aids-tukikeskusta (nykyinen Hivpoint). Aids-kriisin myötä Seta siis pääsi samoihin pöytiin ministereiden, viranomaisten ja asiantuntijoiden kanssa.

Aids-kriisi voimisti homoseksuaalisuuteen liittyvää stigmaa ja teki julkisuuskuvan ja mielikuvien hallinnasta entistäkin tärkeämpää. Kriisin vaikutukset Setan viestintään olivat kahtalaiset. Tilanne voimisti tarvetta irrottaa Setan edustama homoseksuaalisuus seksikeskeisistä mielikuvista – homoseksuaalisuus oli juuri poistettu sairausluokituksesta ja näytti siltä, että vanha mielikuva homoudesta viettelyn välityksellä tarttuvana tautina oli vihdoin jäämässä historiaan, ja nyt homomiehet nähtiin jälleen tarttuvan taudin kantajina. Tätä mielikuvaa haluttiin torjua, mikä johti jo olemassaolevien ristiriitojen korostumiseen homoyhteisön sisällä. Julkisessa keskustelussa syyttävä sormi kohdistui irtosuhteita harrastaviin, vastuuttomiksi leimattuihin homoihin, ja Setakin päätyi ulostuloissaan korostamaan kahtiajakoa hyvän ja turvallisen parisuhdeseksin ja tauteja levittävän puistoseksin välillä. Leimautumista ehkäistäkseen Seta halusi vakuuttaa yleisön siitä, että suurin osa homoista käyttäytyy vastuullisesti; tällöin saunoissa ja puistoissa seksiä harrastavat homot määriteltiin syrjinnän uhreiksi vailla omaa toimijuutta.

Toisaalta seksistä puhumista ei voinut välttää, kun kyse oli seksin välityksellä tarttuvasta taudista. Seksiä ei voitu siivota pois viestinnästä, sillä yhteisöä oli valistettava taudin leviämisestä ja turvaseksin tärkeydestä. Seta julkaisi Lääkintöhallituksen tuella turvaseksioppaita ja -julisteita ja aloitti kondomien maahantuonnin ja ilmaisjakelun.

1980-lukuun mahtui muutakin kuin aids

Vaikka aids-kriisi söi paljon Setan resursseja läpi 1980-luvun, sisältyi toimintaan paljon muutakin. Kamppailu kehotuskiellon poistamiseksi, suojaikärajojen tasa-arvoistamiseksi ja syrjintäsuojan aikaansaamiseksi jatkui. Vuodesta 1981 alkaen järjestettiin jokakesäiset Vapautuspäivät, joiden aikana marssittiin näkyvästi Helsingin keskustan halki ja vaadittiin äänekkäästi yhdenvertaisuutta. Kehotuskieltoa vastustettiin paitsi poliitikkoihin vetoamalla, myös kansalaistottelemattomuuden keinoin rikkomalla kehotuskieltoa Vapautuspäivillä kehottamalla läsnäolijoita homoseksuaalisuuteen. Tavoitteena oli saada syyte ja tuomio, josta voitaisiin kannella ihmisoikeustuomioistuimeen ja näin saada sananvapautta rikkova laki kansainväliseen käsittelyyn. Suunnitelma ei aivan toiminut, sillä syytteitä ei nostettu, mutta tempaukset toivat asialle näkyvyyttä. 

Seta-lehti ilmestyi keskimäärin neljästi vuodessa, ja vuodesta 1985 alkaen Seta lähetti omaa viikoittaista radio-ohjelmaansa (Puskaradio, myöhemmin Radio Toinen Linja) Radio Cityn taajuudella. Diskoja, kahvi-iltoja ja erilaisia teemailtoja järjestettiin ahkerasti. Vuosikymmenen aikana Setan tiloissa kokoontui säännöllisesti mm. erilaisia naisten ryhmiä, transvestiittien ryhmä ja opiskelijoiden ryhmä. Vuonna 1983 perustettiin seksuaalipoliittinen keskusjärjestö SEPOKE, jonka oli määrä toimia suomalaisten hlbt-yhdistysten yhteistyöelimenä. Setan sosiaalipalvelut laajenivat, ja kun paljon työtä vaatinut Aids-tukikeskus vuonna 1986 perustettiin, vapautui resursseja muiden sosiaalipalveluiden kehittämiselle. 

Setan naisten perustama lesbofeministinen ryhmä Akanat oli aktivoitunut lyhyen hiljaiselon jälkeen 1980-luvun alussa ja ottanut etäisyyttä emojärjestöönsä. Ryhmä alkoi julkaista omaa Torajyvä-lehteä sekä järjesti aktiivisesti naisten iltoja ja erilaisia kokoontumisia. Etäisyyden ottaminen johtui Setan mies- ja naistoimijoiden kiristyneistä väleistä – monet naiset eivät kokeneet Setaa omakseen ja kaipasivat erillistä, lesbojen ja bi-naisten tarpeisiin paremmin vastaavaa yhteisöä. Naiset kohtasivat syrjintää paitsi seksuaalisen suuntautumisensa, myös sukupuolensa perusteella, mikä asetti heidät Setan miehiin nähden erilaiseen asemaan. Yhteistä säveltä oli toisinaan vaikea löytää. Toinen luonteva toimintaympäristö perinteisistä naisten rooleista irti ponnisteleville lesboille oli feministinen liike, mutta siellä ei suhtauduttu hyväksyvästi lesbouden avoimeen esilletuontiin. Lesbofeministit eivät siis kokeneet omakseen homomiesten dominoimaa Setaa eivätkä heteronaisten asiaa ajavaa feministiliikettä, ja vaihtoehdoksi jäi oman ryhmän perustaminen. Kaikki Setan naiset eivät kuitenkaan toimineet Akanoissa ja osa puolestaan molemmissa.

Seta toimi aktiivisesti myös kansainvälisellä kentällä ja erityisesti Ruotsin vaikutus Setan toimintaan oli suuri. Vuonna 1979 Seta liittyi kansainväliseen IGA:an (nykyään ILGA). Setan kirjastossa luettiin ahkerasti mm. pohjoismaisia, saksalaisia ja brittiläisiä homolehtiä. Ulkomaille suuntautuneet matkat konferensseihin, mielenosoituksiin ja bileisiin toimivat eräänlaisina opintomatkoina, joilta tultiin takaisin uusien ajatusten ja ideoiden kanssa. Ulkomailta saatiin myös tukea paikallisille kamppailuille: esimerkiksi vuonna 1980 ruotsalaiset, tanskalaiset, englantilaiset ja hollantilaiset aktivistit ottivat yhteyttä Suomen edustustoihin omissa maissaan ja vaativat kehotuskiellon poistamista.

Sairausluokituksen poistamista lukuunottamatta 1980-luku ei kuitenkaan sisältänyt suuria poliittisia voittoja. Vuosikymmenen loppuessa kehotuskielto oli edelleen voimassa, vaikka käytännössä se oli muuttunut kuolleeksi kirjaimeksi; homoseksin suojaikärajat olivat edelleen heteroseksiä korkeammat, eikä syrjintäsuoja vieläkään ulottunut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Vuosikymmenen lähestyessä loppuaan Setassa oltiin pettyneitä poliitikkojen passiivisuuteen ja muutoksen hitauteen, ja tulevaisuus näytti epävarmalta. Vuonna 1989 Setan puheenjohtaja Jorma Hentilä kirjoitti Seta-lehdessä: “Toivoisi tietysti, että voisi olla optimisti tulevaisuuden suhteen. Arvelen kuitenkin, että edes lyhyen aikavälin tavoitteiden toteuttaminen ei ole helppoa. Vaikka yhteiskunnassamme onkin tapahtunut myönteistä kehitystä, koko ajan vaikuttaa myös vastavirta. Epäilen, että se voi lähitulevaisuudessa voimistua […]”

Kirjoittaja
Niklas Koskinen on valtiotieteiden maisteri poliittisesta historiasta, museotyöntekijä sekä Sateenkaarihistorian ystävien sihteeri

Lukemistoa

Manner, Ilse. 2002. Ennen näkymättömät – naisaktivistien toimintakokemuksia Setan alkuajoilta. Yhteiskuntapolitiikan laitos, Joensuun yliopisto. http://www.finnqueer.net/pdf/Ennen_nakymattomat.pdf. 

Nikkanen, Hanna, ja Antti Järvi. 2014. Karanteeni: kuinka aids saapui Suomeen. Helsinki: Siltala. https://finna.fi/Record/fikka.4193830.

Pirttijärvi, Anssi. 2011. Asiallisen tiedon antaja: Seksuaalinen tasavertaisuus Seta ry. 1974–1981. Pro gradu -tutkielma, Politiikan tutkimuksen laitos, Turun yliopisto. http://www.finnqueer.net/pdf/Asiallisen_tiedon_antaja.pdf

Toivonen, Ruka. 2023. ‘Ei koske valtaväestöä’ : Suomen aids-kriisi ja aktivismi 1980-luvun homoyhteisöissä. Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202306193047.