Oliko isäni homo?

Kuva: Queer-aktivistien graffititempauksen jälkiä Helsingin katukuvassa heinäkuussa 1981. Kuvaaja Eva Isaksson.

Kun yhä useammat ihmiset lähestyvät sateenkaarihistoriaa tutkimuksen, taiteen, kirjallisuuden tai erilaisten harrastusten kautta, on hyvinkin mahdollista, että ilmoille tulee uusia historiallisia aineistoja, joista tehdyt tulkinnat herättävät yllättävän kysymyksen siitä, olivatko omat 1900-luvun alkupuolella eläneet vanhemmat tai isovanhemmat homoseksuaaleja. Kun uusi tieto näyttää kyseenalaistavan kaiken aiemmin tiedetyn omaisen elämästä, miten siihen voi edes suhtautua? 

Perehtyminen sateenkaarihistoriaan voi tuoda uuteen tilanteeseen lisävalaistusta ja auttaa ymmärtämään sitä paremmin. Sateenkaarihistoria muistuttaa meitä ensinnäkin siitä, että käsitys homo–heterojaottelusta ja pysyvästä seksuaalisesta suuntautumisesta on Suomessa hyvin nuori ajatus. Vielä 1950-luvulle tultaessakin seksiä saatettiin harrastaa sellaisen ihmisen kanssa, joka oli siihen suostuvainen, eikä kumppanin sukupuolella välttämättä ollut tässä kovin ratkaisevaa merkitystä. Ihmiset, joilla oli seksiä eri tai samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa eivät siis itse välttämättä ajatelleet olevansa sen paremmin heteroja, homoja, lesboja kuin biseksuaalejakaan. Kenties he eivät edes olleet koskaan kuulleetkaan näistä uudissanoista. Näin ollen he eivät itsekään olisi osanneet vasta kysymykseen siitä, olivatko he homoja vaiko eivät.  

Toisekseen ihmisillä on ennenkin ollut seksuaalisia kokemuksia eri sukupuolia olevien ihmisten kanssa eri elämänvaiheissa. Homoseksiin ryhtyneet nuoret saattoivat olla kokeilunhaluisia, vanhemmat ihmiset vaihtelunhaluisia, jotkut suojelivat itseään ei-toivotulta raskaudelta harrastamalla seksiä samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa, kun taas toisilla ei tilapäisen elämäntilanteensa vuoksi, esimerkiksi rintamalla tai vankilassa, ollut muita vaihtoehtoja. Jotkut taas huomasivat vasta avioliitossa ollessaan olevansa kiinnostuneempia omasta sukupuolestaan, ja ylläpitivät siksi satunnaisia tai pidempiaikaisia rinnakkaissuhteita samaa sukupuolta oleviin kumppaneihin. Selvärajaista homo–heterojaottelua olettava kysymys oman sukulaisen homoseksuaalisuudesta – siinä kuin heteroseksuaalisuudestakin – osoittautuu siis itsessään epähistorialliseksi, mahdottomaksi ja siksi väärin asetetuksi. 

Sateenkaareviin kokemuksiin viittaavat historialliset aineistot kertovat meille harvoin, jos koskaan, totuutta edesmenneiden ihmisten mielenliikkeistä, seksuaalisista identiteeteistä tai teoista. Sen sijaan ne tarjoavat meille tilaisuuden tulkita aineistoista luettavissa olevia merkityksiä omista lähtökohdistamme käsin. Tällaisissa tilanteissa kenelläkään ei kuitenkaan ole etuoikeutta päättää vainajan puolesta siitä, mitä hänen elämästään tarjotuista tulkinnoista tulisi pitää ensisijaisena. 

Usein vainajan omaiset ajattelevat, että heillä tulee saada olla oikeus päättää siitä, millaista tietoa tutkijat saavat tuoda vainajasta julkisuuteen. Tutkimuseettinen harkinta edellyttää kuitenkin vain sitä, että myös vainajan elämänhistoriaa käsitellään kunnioittavasti. Vainajaa voi kunnioittaa myös esittämällä hänet kokonaisena, ja siksi väistämättä myös monimutkaisena ja keskenään ristiriitaisena ihmisenä. Henkilön kunnioittaminen ei siis edellytä sitä, että hänen homoseksuaalisuudestaan ei saisi puhua, sillä homoseksuaalisuudessa ei itsessään ole mitään kunniatonta. Se, että vainaja on elänyt aikana, jolloin asenteet olivat tuomitsevia homoseksuaalisuutta kohtaan, on paremminkin sen ajan päättäjien häpeä kuin vainajan jälkeenjääneiden sukulaisten ongelma.

Tavallista kuitenkin on, että omaiset eivät ole tienneet vainajan elämän kaikista puolista. Jos vainaja oli esimerkiksi naimisissa oleva perheenisä, olisi hyvin epätodennäköistä, että hän olisi eläessään avautunut mahdollisesta kaksoiselämästään omille lapsilleen, tai välttämättä edes vaimolleen. Tällöin perhe uskoo tietävänsä, että isä oli hetero, koska se osa isän elämää, jonka he tunsivat, antaa ymmärtää, että näin olisi. 

Homoyhteisö puolestaan saattaa tuntea saman perheenisän elämästä paremmin vain sen toisen puolen, johon liittyi miessuhde tai -suhteita. Tällöin isän homoystävät uskovat tietävänsä, että kyseinen mies oli homo, koska se osa miehen elämää, jonka he tunsivat paremmin, viittaa puolestaan vahvasti tähän suuntaan. 

On siis olemassa yhtäällä joukko historiallisia faktoja, kuten isän avioliitto ja perheeseen syntyneet lapset. Niiden lisäksi isästä voi löytyä uusia arkistolähteitä, jotka viittaavat siihen, että hänellä oli suhteita samaa sukupuolta oleviin kumppaneihin – ja nämä tiedot saattavat päätyä myös sanomalehtiin nykyisten, sateenkaarihistoriaan avarasti suhtautuvien julkaisukäytäntöjen mukaisesti. Nämä uudet tiedot ovat yhtä lailla faktoja isän elämästä. Faktojen olemassaolo itsessään ei kuitenkaan osoita sen paremmin isän heteroseksuaalisuutta kuin homoseksuaalisuuttakaan koskevaa tulkintaa ainoaksi oikeaksi – tai vääräksi. Tämä johtuu siitä, että kaikki historialliset aineistot ovat aina monitulkintaisia.

Monitulkintaisia historiallisia aineistoja voi lukea eri tavoin, ja jokainen lukutapa tuottaa niistä uudenlaisia merkityksiä. Tämä puolestaan johtaa siihen, että aineistojen tarjoamat merkitykset ovat jatkuvassa liikkeessä.  Ristiriitaiset tulkinnat voivat näennäisesti olla keskenään yhteensovittamattomia, tai sitten rinnakkaiset tulkinnat ovat yhtä aikaa totta. Näin ollen meidän on tyytyminen siihen, että kysymykseen siitä, oliko omainen homo vai ei on tavallisimmin mahdotonta saada yksiselitteistä vastausta. 

Kaikkiin historiallisiin aineistoihin olennaisesti ja väistämättömästi liittyvä tulkinnallinen epävarmuus voi silti herättää jälkipolvissa monenlaisia tunteita. Sateenkaarihistoriaan tutustuminen muistuttaa meitä siitä, että suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on jatkuvassa muutoksessa. Vaikka omaisen elinaikana homoseksuaalisia tekoja on paheksuttu ja niitä on pidetty niin rikollisina kuin sairainakin, näin ei ole ajateltu enää vuosikymmeniin. Näin ollen yllättävä uutinen omaisen mahdollisesta, vaikkakin mahdottomalta tuntuvasta homoudesta tai biseksuaalisuudesta ei enää nykyisin olisi millään tavalla häpeällinen tieto. Sen sijaan homotulkinnan mahdollisuus voi tuoda omaisen ja samalla koko suvun historiaan uusia vivahteita ja ajattelemisen aihetta. Ehkä tämä ajatteluprosessi mahdollistaa myös aiempaa empaattisemman suhtautumisen niihin ihmisiin, jotka omana elinaikanaan ovat joutuneet luovimaan parhaansa mukaan keskellä ennakkoluuloja ja ristiriitoja – empaattisemman suhtautumisen juuri sen ansiosta, koska oma sukulainenkin on saattanut olla yksi heistä.

Tuula Juvonen

Kirjoittaja työskentelee Tampereen yliopistossa sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtorina. Hän on tutkimuksissaan perehtynyt homoseksuaalisuudesta käytyyn eettiseen keskusteluun.

Kirjallisuutta

Juvonen, Tuula. 2002. Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Tampere: Vastapaino.

Juvonen, Tuula. 2014. For Your Eyes Only? Kriittisiä pohdintoja tietosuojasta. Teoksessa Ketola, Antti & Lahti, Raimo (toim.) Ihmistieteellisten aineistojen jatkokäyttö ja tietosuoja. Helsinki: Forum Iuris, 140–145. 

Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeet hyvästä tieteellisestä käytännöstä