Homoseksuaalisen kanssakäymisen rikosoikeudellinen kontrolli Suomessa

1. Johdanto

Tässä kirjoituksessa käsittelen samaa sukupuolta olevien kesken harjoitettua haureutta rikostilastollisesta näkökulmasta. Käytän aineistonani Suomessa tuomittujen rikosten tilastoa, joka kertoo, kuinka monta henkilöä tuomittiin rikoksesta ja minkälaisiin rangaistuksiin heidät tuomittiin. Tuomiotilastoa tutkittaessa on tärkeää huomata, että suurin osa rikoksista ei koskaan päädy tuomioistuinten käsiteltäväksi. Homoseksuaalisuuden kannalta se voi esimerkiksi tarkoittaa, ettei kukaan saanut tietää tapahtuneesta rikoksesta tai rikoksen havaitsija ei katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa asiasta tai viranomaisilla ei ollut riittävää näyttöä tutkinnan aloittamiseen tai toteuttamiseen.

Tilastoista puuttuvaa rikollisuutta kutsutaan piilorikollisuudeksi. On ilmeistä, että suurin osa homoseksuaalisista suhteista ei koskaan tullut edes poliisin tietoon saati johtanut tuomioon. Seuraavat tilastot eivät siis kerro juurikaan siitä, kuinka paljon homoseksuaalisia suhteita Suomessa on esiintynyt. Sen sijaan tilastot kuvaavat ennen kaikkea homoseksuaalisuuteen kohdistuvan yhteiskunnallisen kontrollin määrää; Mitä tarmokkaammin viranomaiset ovat pyrkineet selvittämään ja tuomitsemaan tapauksia, sitä enemmän tuomioitakin on tilastoon päätynyt. Vastaavasti mitä paheksuvammin yksityishenkilöt suhtautuvat homoseksuaalisuuteen, sitä herkemmin tapauksista on ilmoitettu viranomaisille.

2. Homoseksuaalisen kanssakäymisen kriminalisointi

Suomen nykyinen rikoslaki säädettiin vuonna 1889 ja se tuli voimaan tammikuun 1. päivänä vuonna 1894. Sitä aikaisemmin rikoslainkäytössä oli noudatettu Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 yleiseen lakiin sisältynyttä pahanteon kaarta. Pahanteon kaari puolestaan perustui pitkälti Ruotsin kuningas Kristofferin vuoden 1442 maanlakiin sekä sen soveltamisesta syntyneeseen tuomioistuinkäytäntöön, joka oli 1600-luvulla muuttunut erittäin ankaraksi.

Eräänä muutoksena säädettiin rikoslaissa ensimmäistä kertaa homoseksuaalinen kanssakäyminen rangaistavaksi. Tunnusmerkistön nimeksi tuli haureus samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Rikoslain 20 luvun 12 pykälän 1 momentissa säädettiin: ”Jos joku harjottaa haureutta toisen samaa sukupuolta olevan kanssa; rangaistakoon kumpikin vankeudella korkeintaan kahdeksi vuodeksi.”

Haureudella tarkoitettiin siveetöntä eli sukupuolimoraalia loukkaavaa käyttäytymistä. Haureus ei tarkoittanut ainoastaan yhdyntää, josta käytettiin laissa ilmaisuja ”sekaantuminen” ja ”makaaminen”. Haureus oli laajempi käsite, joka sisälsi myös muita seksuaalisen kanssakäymisen muotoja, kuten koskettelua ja suutelemista. On kuitenkin todennäköistä, että suurin osa viranomaisten tietoon tulleista rikostapauksista sisälsi yhdyntää.

Pahanteon kaaressa tai sitä edeltäneessä Kristofferin maanlaissa ei kummassakaan ollut rangaistussäännöstä homoseksuaalisesta kanssakäymisestä, mikä tarkoitti, että teosta tuli rikos vasta rikoslain myötä. Ankaran rikosoikeuden aikakaudella oli kuitenkin vuonna 1608 määrätty Mooseksen laki voimaan viralliseksi oikeuslähteeksi. Mooseksen laissa oli homoseksuaalisuutta koskeva säännös: ”Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa.” (3. Moos. 20:13.) Mooseksen laki oli tuomioistuimissa noudatettavaa oikeutta vuoden 1734 lain voimaantuloon saakka.

Rikoslain sisäisen rakenteen kannalta oli mielenkiintoista, että haureus samaa sukupuolta olevan kanssa sijoitettiin samaan pykälään eläimeen sekaantumisen kanssa. Vielä pahanteon kaaressa eläimeen sekaantumista käsittelevä 10 luku oli sijoitettu uskontorikosten yhteyteen eikä muiden seksuaalirikosten joukkoon. Rikoslaissa molemmat sisältyivät siveellisyysrikoksia koskevaan lukuun, mutta homoseksuaalisen kanssakäymisen ja eläimeen sekaantumisen sijoittaminen samaan pykälään kertoo paljon aikakauden käsityksistä homoseksuaalisuudesta. Homoseksuaalisuuden kriminalisointia ei yllättäen lainkaan perusteltu tarkemmin missään rikoslain säätämisen vaiheessa. Esimerkiksi rikoslain valmistelusta päävastuun kantaneen rikoslakikomitean mietinnössä vain todetaan ykskantaan: ”[278 §:ään] myöskin on pantu rangaistus luonnottomalla tavalla harjoitetusta lihallisesta sekaannuksesta toisen henkilön kanssa ja yrityksestä siihen.”

Eläimeen sekaantumisen ja homoseksuaalisen kanssakäymisen yhdistäminen ei myöskään jäänyt ajatukselliselle tasolle, vaan sillä oli käytännöllisiä seurauksia. Varhaisissa tuomiotilastoissa koko rikoslain 20 luvun 12 pykälä tilastoitiin yhtenä kokonaisuutena. Toisin sanoen tilastoviranomaiset samastivat teot siinä määrin toisiinsa, ettei niitä katsottu tarpeelliseksi kirjata erillisinä rikosnimikkeinä. Rikoslain voimaantulovuodesta 1894 vuoteen 1923 saakka tilastoyksikön otsikkona olikin ”Eläimeen sekaantuminen ja haureus samaa sukupuolta olevan kanssa”. Tuolta ajalta tiedämme lähinnä, ettei homoseksuaalisista suhteista annettu juurikaan tuomioita, vaan valtaosa nimikkeen tuomioista annettiin eläimeen sekaantumisesta.

3. Homoseksuaalinen kanssakäyminen rikostilastoissa

Voimme tutkia haureudesta samaa sukupuolta olevan kanssa annettujen tuomioiden kehitystä vasta vuoden 1924 jälkeen. Asialla ei ole sinänsä kovinkaan suurta käytännön merkitystä, koska tuomioita oli aluksi niin vähän. (Periaatteellisesti rikosnimikkeiden yhdistäminen on toki merkittävämpi kysymys.) Joka tapauksessa oheisessa kuviossa 1 esitetään haureudesta samaa sukupuolta olevan kanssa annetut tuomiot vuosina 1925–1970. Vuoden 1970 jälkeen rikoksesta ei enää tuomittu ketään, koska teko dekriminalisoitiin eli rangaistussäännös kumottiin helmikuun 1. päivänä 1971. Vuosina 1924–1970 Suomessa tuomittiin rikoslain 20 luvun 12 pykälän 1 momentin perusteella yhteensä hieman yli 1000 ihmistä.

Kuvio 1. Haureudesta samaa sukupuolta olevan kanssa annetut tuomiot vuosina 1924–1970 asukaslukuun suhteutettuna (/100 000 as.). Kolmen vuoden liukuvat keskiarvot. (Liukuva keskiarvo tasoittaa tuomioiden vuosittaista satunnaisvaihtelua, kun yksittäisen vuoden tuomiomäärien sijaan käytetään aina kolmen edeltävän vuoden lukujen keskiarvoa.)

Havaitsemme, että tuomiomäärän kehityksessä oli kolme selkeää vaihetta. Ensinnäkin tuomioita annettiin hyvin vähän ennen toista maailmansotaa. Tuomioiden määrä oli tosin alkanut vähitellen kasvaa 1930-luvun alussa siten, että tuomiotaso oli jo ennen talvisotaa nelinkertaistunut 1920-luvun puoliväliin verrattuna. Jatkosodan aikana tuomioiden määrä väheni olemattomiin, mikä aiheutui siitä yksinkertaisesti syystä, että nuoret miehet olivat rintamalla. Rintamalla tapahtuneet rikokset eivät tulleet yleisten tuomioistuinten käsiteltäväksi siinäkään tapauksessa, että ne olisivat tulleet ilmi. Toisaalta kotirintamallakaan tuskin oli suurta kiinnostusta puuttua homoseksuaalisuuteen, vaikka tekoja olisi tehty enemmänkin lomien aikana.

Tuomioiden määrässä alkoi kuitenkin valtaisa muutos heti jatkosodan päättymisen jälkeen. Väkilukuun suhteutettuna haureudesta samaa sukupuolta olevan kanssa annettiin huippuvuonna 1951 kymmenen kertaa enemmän tuomioita kuin vuonna 1944 ja jopa 35 kertaa enemmän kuin 1920-luvulla keskimäärin. Vuonna 1951 haureus samaa sukupuolta olevan kanssa oli lapseen kohdistuvan haureuden jälkeen toiseksi yleisimmin tuomittu siveellisyysrikos. Tuomioiden kehityksen kolmas päävaihe ajoittui 1950-luvun alun jälkeiseen aikaan, kun tuomiomäärä väheni tasaisesti kohti nollaa. Viimeisenä vuonna ennen tunnusmerkistön dekriminalisointia tuomittiin teosta enää kolme henkilöä.

Ylivoimaisesti suurin osa tuomituista oli miehiä ja naisia vastaan nostettiin vain yksittäisiä syytteitä. Syytteiden menestyminen oli varsin todennäköistä, sillä keskimäärin hieman yli neljä viidestä syytteestä johti tuomioon. Päättelen korkeasta tuomitsemisasteesta, että viranomaiset olivat haluttomia edistämään sellaisten tapausten tutkintaa, jotka olivat todistusaineiston hankkimisen kannalta vaikeita. Lisäksi pidän todennäköisenä, että tuomioistuimiin päätyneet teot olivat tapausten joukossa vakavimpina pidettyjä tai näkyvimpiä.

Nykyvalossa rikoksesta tuomitut rangaistukset olivat ankaria. Rangaistussäännöksen mukaan ainoa seuraamusvaihtoehto oli enintään kahden vuoden mittainen ehdoton vankeusrangaistus. Ehdollinen vankeusrangaistus otettiin Suomessa käyttöön vasta vuonna 1921, minkä jälkeen myös haureudesta samaa sukupuolta olevan kanssa voitiin tuomita ehdottoman lisäksi ehdollisia vankeusrangaistuksia. Kaikista homoseksuaalisista suhteista vuoteen 1970 mennessä tuomituista henkilöistä suunnilleen puolet kuitenkin passitettiin vankilaan suorittamaan tuomiotaan. Mielenkiintoisesti rangaistuskäytäntö vaikuttaa olleen lievintä samaan aikaan, kun tekoja tuomittiin eniten. Otaksun sen johtuvan siitä, että syytteeseen johtaneiden tekojen määrän vähentyessä olivat käsiteltäväksi jääneet tapaukset rikoksen mittakaavassa vakavimmasta päästä.

4. Kehityksen selittäminen

Samaa sukupuolta olevien kesken harjoitetusta haureudesta annettujen tuomioiden kehityksen perusteella herää kolme keskeistä kysymystä: Miksi homoseksuaalisuudesta ei annettu enempää tuomioita ennen 1930-lukua? Miksi tuomiomäärä alkoi kasvaa 1930-luvulla ja minkä vuoksi tuomiomäärä kohosi niin korkeaksi 1950-luvun alkuun mennessä? Miksi tuomiomäärä väheni olemattomiin 1950-luvun alun jälkeen?

Ensimmäiseen kysymykseen voidaan esittää ainakin kolme yleiseen asenneilmapiiriin, rikosoikeustieteeseen sekä tuomioistuinten toimintaan liittyvää vastausta. Ensinnäkin tutkimuksissa on havaittu, että homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin vielä 1900-luvun alussa varsin sallivasti. Näin ollen kriminalisoinnista huolimatta kansalaisten halukkuus osallistua tekojen kontrollointiin esimerkiksi rikosilmoituksia tekemällä oli luultavasti varsin vähäinen. Rikosoikeustieteessä oli puolestaan alkanut 1900-luvun alussa vallata alaa uudenlainen ajattelu, jossa homoseksuaalisuus nähtiin patologisena ilmiönä eli eräänlaisena sairautena, minkä vuoksi teon dekriminalisointia ehdotettiin virallisesti jo niinkin varhain kuin 1920-luvulla. Kolmantena selityksenä vähäiselle tuomiomäärälle ehdottaisin myös rikosoikeudellisen järjestelmän luonnollista hitautta ottaa käyttöön uusia ja erikoisia tunnusmerkistöjä. Nykyäänkin kuluu usein vuosia ennen kuin uusia rikoksia tai rangaistuksia osataan tuomita rutiininomaisesti. Samanlainen alkukankeus on voinut olla taustalla myös homoseksuaaliseen kanssakäymiseen kohdistuvan kontrollin hitaassa käynnistymisessä.

Tuomiomäärän kasvu 1930-luvulta alkaen puolestaan liittynee lähinnä tiukentuneisiin kontrolliasenteisiin, joiden taustat olivat uudessa käsityksessä homoseksuaalisuuden tarttuvuudesta. Erityisesti nuoria haluttiin varjella altistumiselta vaarallisena pidetylle seksuaaliselle suuntautumiselle. Poliittinen ääriliikehdintä ja oikeistolaisen maailmankuvan nousu saattoivat myös osaltaan vaikuttaa kontrollijärjestelmän koventumiseen. Myös sota on voinut tarttuvuuden kannalta näyttäytyä vaarallisena ”epidemia-alueena”, mutta kontrollin kiristyminen oli joka tapauksessa alkanut jo lähes vuosikymmen ennen talvisodan syttymistä.

Homoseksuaalisuuteen kohdistuvan rikosoikeudellisen kontrollin hiipumisen taustalla olivat jälleen sekä yhteiskunnan asennemuutokset että rikosoikeustieteen edistysaskeleet. 1950-luvulla alkoivat suomalaisessa rikosoikeudessa vaikuttaa edistykselliset henkilöt, kuten professorit Inkeri Anttila ja Brynolf Honkasalo. Heidän ajattelussaan puhuttiin jo siveellisyyden sijaan seksuaalisuudesta ja rikosoikeuden painopiste alkoi kääntyä sukupuolimoraalin ylläpitämisestä seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojeluun. Samat voimahahmot ajoivat samaan aikaan myös suomalaisen kriminaalipolitiikan merkittävää lievennystä, jonka seurauksena esimerkiksi vankiluvut vähenivät lopulta neljäsosaan aiemmasta. Rikosoikeudessa alkoi siis n. 1950-luvun puolivälissä huomattavasti aiempaa liberaalimpi aikakausi, joka näkyi myös homoseksuaalisuuden kontrolloinnissa. Toisaalta 1900-luvun loppupuolta luonnehti yleisemminkin individualismin ja seksuaalisen vapautumisen korostaminen. Homoseksuaalisuudesta tuli vähitellen entistä hyväksytympi osa tavanomaista sukupuolielämää, mikä jälleen vähensi sekä kansalaisten että viranomaisten halua kohdistaa kontrollikäyttäytymistä homoseksuaaleja kohtaan. Tuo asenneilmapiirin (ja rikosoikeustieteen) mullistus johti varsin nopeasti homoseksuaalisen kanssakäymisen katoamiseen tuomioistuimista ja lopulta sen dekriminalisointiin vuonna 1971.

Miikka Vuorela

Kirjoitus perustuu Vuorelan vastikään julkaistuun väitöskirjaan ”Autonomian ajan rikos ja rangaistus oikeustilaston valossa – tutkimus rikollisuuden ja rangaistuskäytännön kehityksestä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa vuosina 1809–1917” sekä hankkeen yhteydessä kerättyyn, vuoteen 2019 saakka ulottuvaan tilastoaineistoon.

Lukemistoa:

Hagman, Sandra (2016) Seitsemän kummaa veljestä. Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta. Helsinki: Gaudeamus.

Löfström, Jan (1991) “…silloinkin kun sitä naispuolinen henkilö harjoittaa…”. Naisten homoseksualisuuden kriminalisointi Suomessa 1888–1889. Naistutkimus–Kvinnoforskning4:3, 18–26.

Mustola, Kati (1994) (Re)production of Silence by Production of Limited Noise: The Social Control of Homosexuality through Criminal Court Processes and Medical Surgery in the 1950’s in Finland. Teoksessa Hänninen, Sakari (toim.): Silence, Discourse and Deprivation. Research Reports 43. STAKES: National Research and Development Centre for Welfare and Health. Helsinki, 50–57.

Sorainen, Antu (2011) Siveellisyys ja seksuaalisuus suomen rikosoikeustieteessä. Teoksessa Pulkkinen, Tuija & Sorainen, Antu (toim.) Siveellisyydestä seksuaalisuuteen. Poliittisen käsitteen historiaa. Helsinki: SKS, 192–239.