Kuva: Åbo Akademis bibliotek, Handskriftssamlingarna, Kuvan muokkaus: Katja Harinen, Henri Kokkonen. Kesä 1956, ”Hugo” vierailulla ystäviensä luona Nokialla.
Nykyisin nostalgialla on entistäkin poliittisempi lataus. Monille postmoderni aika on liian epäselvä, liian monimutkainen, liian queer, eikä naapuriinkaan enää oikein voi luottaa. Onko nostalgiasta tullut synonyymi heterokaipuulle, joka kaihoaa takaisin queerittömiin aikoihin? Aikoihin, jolloin maailma oli olemassa sellaisenaan ja selkeänä, kotiseutu ja -maisema eläväisenä ja puhtoisena. Mutta onko olemassa myös queer-nostalgiaa, kaipuuta queerin menneisyyden onnellisiin ja parempiin aikoihin? Historiankirjoihin tutustuva lukija ei välttämättä koskaan löydä tietään queereihin menneisyyksiin. Ei ainakaan, jos sitä ei osaa sillä silmällä etsiä – eihän sateenkaarikaan näy ennen sadetta, eikä sadetta täälläpäin yleensä toivotakaan. Queer jää siis sinne jonnekin, näkymättömän rajan taa, josta sen aina sopivina hetkinä suvaitaan tulla näkyviin.
Tänä päivänä historiantutkijat uskaltavat kysyä ääneen keillä on oikeus tulla muistetuksi, keillä on oikeus nostalgiaan ja keiden äänillä tutkimusta tehdään – nämä kysymykset kuuluvat historiantutkijan eettisiin työkaluihin. Jos queer-nostalgiastakin voidaan nykypäivänä jo puhua, niin millaista se oli menneisyydessä, johon nostalgianhaluisina tahdomme palata. Mitä silloin tiedettiin ja janottiin? Ovatko toiveemme viimeisen vuosisadan aikana muuttuneet?
Suomessa sateenkaarihistoria on tieteenalana verrattain tuore. Sen tavoitteena on lisätä tietoa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokemuksista aikaisempaa inklusiivisemmin. Se, että tutkimuksia eletystä sateenkaarevuudesta on kirjoitettu enenevissä määriin viimeistään 2000-luvulta alkaen, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tarinoita, kokemuksia ja tutkimuksia olisi kirjoitettu aikaisemminkin. Tässä artikkelissa jatkan pro gradu -tutkielmassani (Kokkonen 2024) aloittamaani työtä ja pohdin, miten queer- ja sateenkaarihistoriasta on haaveiltu ja kirjoitettu 1900-luvun Suomessa. Millaisia ongelmia sen löytämiseen on liittynyt ja millaista päättäväisyyttä menneisyyden uudelleen värittämiseksi on tarvittu? Olisiko turkulainen filosofian maisteri ”Hugo Svensson” (1895–1970) voinut toisenlaisessa maailmassa olla perustamassa Sateenkaarihistorian ystävät ry:tä jo 1960-luvulla? Lähteinäni luen nimimerkillä ”Hugo Svensson” kirjoittaneen miehen ja ruotsalaisen homojärjestö RFSL:n keskinäistä kirjeenvaihtoa vuosilta 1960–1970.
Kun aika ei vielä ollut kypsä…
Jos maailma olisi ollut toisenlainen, saattaisimme löytää yliopistojemme tai kirjastojemme hyllyiltä ”Hugo Svenssonin” homoseksuaalisuuden ja valtion välistä suhdetta käsittelevän väitöskirjan 1930-luvulta. Suomessa moinen teema ei kuitenkaan tuolloin vielä sopinut julkisesti väiteltävän työn aiheeksi. Ei edes Åbo Akademin professori Edvard Westermarckin (1862–1939) mielestä, joka ”Hugon” omien sanojen mukaan olisi ehdottomasti neuvonut häntä hylkäämään ideansa: ”’Aika ei ole kypsä sellaiselle’, oli hänen argumenttinsa”, kirjoitti ”Hugo” kirjeessään kevättalvella 1960. Tiesikö Westermarck siis paremmin? Hän lienee ymmärtänyt henkilökohtaisesti, ettei julkinen homoseksuaalisuuspuhe ainakaan vähentänyt yksin asuvaan mieheen kohdistuvaa kummastelua, eikä välttämättä itsekään toivonut lisää homohuhuja kohdalleen – kutsuihan ”Hugokin” Westermarckia jo tuolloin tunnetuksi homofiiliksi. Julkiset salaisuudet kietoutuvat lähes kaikkeen, mitä homoseksuaalisuudesta on aikanaan tiedetty. Aavistelut ja kauhistelut olivat läsnä, mutta kuitenkin varsin hiljaisina, jos kyseessä oli tunnettu henkilö. Moraali oli ajan ylhäisölle suojaksi – tai esteeksi. Kenties ”Hugo” hakeutuikin Westermarckin puheille löytääkseen tukea kaltaisestaan. Professorin vastaanotto oli kuitenkin suojeleva, isällinen ojennus.
Mikä sitten sai ”Hugon” suunnittelemaan väitöskirjaa homoseksuaalisuuden ja valtion välisestä suhteesta? Oliko taustalla oma homoseksuaalisuus ja kriittinen suhtautuminen lainsäädäntöön, josta myös Westermarck oli kirjoittanut jo 1800-luvun lopulla. 1930-luvulle tultaessa tuomioita samasukupuolisista seksuaalisista teoista oli Suomessa kuitenkin annettu vain muutamia. Kiinnostiko ihmisiä muutenkaan yksityiset elämät tai kenen kanssa seksiä harrastettiin? Koska tarkkoja tietoja ”Hugon” tutkimusideasta ei ole ainakaan toistaiseksi löytynyt, eivätkä suomalaiset arkistotkaan tuon ajan tietämyksen mukaan olleet pullollaan lähdeaineistoja, hänen olisi todennäköisesti täytynyt kääntää katseensa Suomen ulkopuolelle, erityisesti Saksaan.
”Hugo” oli varmaankin jo tuolloin tietoinen saksankielisestä homoseksuaalisuutta käsittelevästä kirjallisuudesta. Kielitaitoisena hänen ei tarvinnut odotella suomen tai ruotsinkielisiä käännöksiä, joita ei välttämättä koskaan tulisikaan. Uraauurtavaa tutkimusta (homo)seksuaalisuudesta tehneen seksologi Magnus Hirschfeldin (1868–1935) vuonna 1919 perustaman Institut für Sexualwissenschaftin arkistot tuhottiin 1930-luvun alkuvuosina natsi-mielenosoittajien kirjarovioissa.
Tai olisiko ”Hugolla” ollut sanansa sanottavana homoseksuaalisuudesta ensimmäisessä maailmansodassa ja Venäjän sisällissodassa, joihin hän osallistui keisarillisen Venäjän armeijan vänrikkinä 1915–1920? Magnus Hirschfeld oli jo ennättänyt tutkia ensimmäisen maailmansodan seksuaalisuutta teoksessaan Sittengeschichte des Weltkrieges (1930), joka julkaistiin englanniksi nimellä The Sexual History of the World War (1934). Oliko ”Hugo” lukenut Hirschfeldin teosta ja vaikuttunut sen sanomasta? Jos ei vielä tuolloin, niin myöhemmin ”Hugon” muistot sota-ajoista paljastavat yhtä ja toista muuan kenraali (myöh. marsalkka) Mannerheimin edesottamuksista, jonka alaisuudessa ”Hugo” palveli Romanian rintamalla vuodenvaihteessa 1916–1917. Myöhäisempi sateenkaarihistoriallinen tutkimus on jatkanut Hirschfeldin työtä osoittamalla, että sota-aikojen rintamalinjoilla, juoksuhaudoissa ja kodeissa samasukupuolinen intiimiys sai täysin uudenlaisia mahdollisuuksia ja muotoja.
Joka tapauksessa ”Hugon” haudattu väitöskirjahaave asettuu homoseksuaalisuutta koskettavan hiljaisuuden pitkään historiaan, sillä ensimmäinen suomalaista homoseksuaalisuutta käsittelevä väitös, Jan Löfströmin The Social Construction of Homosexuality in Finnish Society julkaistiin vasta vuonna 1994.
Nostalgiaa vai menneisyydellä hoivaamista? – ”Muutenhan ihmiset luulevat, että vain me pienet, roskat, olemme homoseksuaaleja”
Kolmekymmentä vuotta väitöskirjahaaveiden kariutumisen jälkeen 64-vuotias ”Hugo Svensson” löysi kauan kaipaamansa yhteyden ”samanhenkisiin” Pohjanlahden toiselta puolen Ruotsista. Vuonna 1950 perustetusta homojärjestöstä Riksförbundet för sexuellt likaberättigande eli RFSL:stä tuli hänen henkinen kotinsa loppuelämäksi. Kirjeenvaihto elävöitti eläköityneen lehtorin arkea ja mahdollisti katkeransuloisen paluun sateenkaarihistoriallisiin ja valistuksellisiin haaveisiin. Ja mistäpä muualta kirjallisuudenhistoriasta tutkinnon suorittanut ja ahkerasti runoutta harrastava ”ujo mies” olisi ajatteluaan ammentanut, jos ei kirjallisuudesta ja taiteesta: ”Kun sitten kaikki saavat lukea suurista homofiileista, joiden elämäntyöllä on jokin pysyvä arvo – ajatellaanpa vaikka Leonardo da Vincin maalausta ’Viimeinen ehtoollinen’ – on kaikkien silmien auettava ja samalla yhteisen edun herättävä homofiilien vuoksi. Siten heidän arvonsa tulee korkeammaksi, syvällisemmäksi ja todellisemmaksi.”
Silmien aukeaminen yhteisen edun vuoksi kuulostaa nostalgiselta halulta kirjoittaa queer esiin menneisyydessä. Historia on aina riippuvaista ajan liikehdinnästä; nykyisyyttä ei ole olemassa, jos sillä ei ole jotain mihin peilautua. 1960-luvulla käyty keskustelu sukupuolirooleista ja seksuaalisesta vapautumisesta raivasi osaltaan tilaa myös taistelulle homoseksuaalien oikeuksista. Kulttuurisessa muistissa ei kuitenkaan elänyt tarinoita positiivisista homoseksuaalisista identiteeteistä, vaan jäljet johtivat seksologisiin ja lääketieteellisiin arvioihin psyykkisestä häiriöstä. Jos homoseksuaalisuuden historia jäisi edelleen ulkopuolisten tahojen kirjoitettavaksi, ei homoyhteisöjen omakaan kulttuurinen muisti menneisyyden ja nykyisyyden välillä aktivoituisi laisinkaan. Tällöin käsitys homoseksuaalisuudesta jäisi historiattomaksi, siis ajassa muuttumattomaksi: ”Halusin vain osoittaa, ettemme suinkaan tarvitse ’tuoretta’ materiaalia valistusjulkaisua varten. Kuten eräs kaveri sanoi, on paljon suurherroja, jotka vain istuvat jossain ja antavat pienten ihmisten, jollainen sinäkin nyt olet, tehdä raskaimmat esityöt.” – ”Antamalla ihmisten tietää edes kahden suurmiehen tai -naisen olleen homoseksuaaleja, voittaa koko asiamme.”
Ajatteliko ”Hugo” pelkän tuoreen materiaalin johtavan epätasapainoon menneisyyden ja nykyisyyden välillä? Tarkoittaisiko se sitä, että homoseksuaalisuutta selitettäisiin edelleen tietyssä ajassa alkaneella epidemialla, Jumalan rangaistuksella tai rodunjalostuksen epäonnistumisella? Aatehistoriallisesti ”Hugon” näkemykset suurmiehistä ja -naisista valistuksen kulmakivinä ovat paikannettavissa aikaan ennen nk. ”history from below” -liikehdinnän ja uuden mikrohistorian yleistymistä 1970-luvulla. Kansakuntia olivat siihen saakka edustaneet tunnetut, valtion tai alueen asiaa ja kulttuuria edistäneet merkkihenkilöt. Toisaalta suurmiesten ja -naisten kautta homoseksuaalisuuden näkyväksi tekeminen ei ollut täysin irrallaan toiveesta antaa vertaistukea ”pienille” ihmisille, jotka kenties kamppailivat identiteettinsä kanssa yksin.
Nykyajassa voikin olla vaikeaa hahmottaa vaikka ”vain” kuusikymmentä vuotta sitten koettuja vaikeuksia ja näkymättömyyttä. Löyhät organisatoriset homoyhteisöt taistelivat olemassaolostaan niin taloudellisesti kuin henkisesti. Positiiviset homoseksuaaliset tarinat ja queer-ilo elivät homoyhteisöjen suljetuissa rihmastoissa, joista näkyväksi tullakseen niiden oli ensin läpäistävä tarkka yhteiskunnallinen valvonta. Rikollisleima ja sairausluokitus toimivat byrokraattisena ”hoitona” homoseksuaalisuuteen, mutta tuntuvin uhka oli fyysinen ja henkinen väkivalta, joilla myös suomalainen lehdistö 1950- ja 1960-luvuilla uhkaili homoseksuaaleja.
Pohjanlahden ”paremmalla” puolella asiat olivat askeleen edellä. Vuonna 1964 Ruotsissa julkaistiin journalisti Henning Pallesenin teos De Avvikande ja lääkäri Lars Ullerstamin De Erotiska Minoriteterna.”Hugo Svensson” arvioi kirjeissään, että teokset olivat ylistys tulevaisuudelle. Ne edustivat uutta maailmankatsomusta, jonka jakaminen suomalaisille viranomaisille olisi sekä poliittisesti että historiallisesti merkityksellistä. Myöhemmissä kirjeissään ”Hugo” pyysikin ruotsalaisjärjestöltä aktiivisuutta kirjojen ja lehtien toimittamisessa Suomeen, ja ilmaisi sen olevan suomalaisten homojen anonymiteetin suojelemisen ja tiedonjakamisen vaikuttavuuden kannalta luontevampaa. Lopullista vastausta kirjojen toimittamisesta tai niiden vaikutuksista viranomaisiin ei kirjeistä ole voinut lukea auki. Suomessa homoseksuaalisuutta myönteisesti käsitteleviin julkaisuihin suhtauduttiin muutenkin Ruotsia penseämmin. Oli sitten kyseessä kaunokirjallinen taideteos tai lääketieteellinen julkaisu, tulkitsivat viranomaiset ne yhtä lailla pornografisiksi tai moraalittomuuteen kannustaviksi. Kuitenkin Ullerstamin teoksen suomennettu laitos Sukupuoliset vähemmistöt ilmestyi lopulta vuonna 1968 kustannusosakeyhtiö Tammen julkaisemana.
Sateenkaarihistorioiden mahdollisuudet ja asenteet
RFSL toimitti 1950-luvun lopulta lähtien kahta erillistä lehteä, Följeslagarenia ja Albatrossia. Niukan työvoiman ja vähäisten taloudellisten resurssien kanssa työskennelleen järjestön mahdollisuudet historiallisten tai poliittisten tekstien julkaisemiselle olivat rajalliset. ”Hugolle” järjestölehtien lukeminen ja niihin kirjoittaminen oli voimaannuttavaa ja likimain elinehto. Ikään, terveyteen ja maantieteelliseen etäisyyteen liittyvät esteet eivät kuitenkaan mahdollistaneet sujuvampaa työskentelyä lehtien toimituksessa, vaikka tahtoa olisi ollutkin. ”Hugo” ehdottikin, että molempien lehtien yleisönosastopalstoille pyydettäisiin jäsenten kirjoituksia arkisista kokemuksista. Kirjeissään hän arvioi yleisönosastopalstojen antavan jäsenille oman äänen, joka värittäisi lehtien muuten ”kuivan opetusluontoiseksi” jäävää sisältöä ja valaisi jäseniin uskoa järjestöä sekä kauniimpia menneisyys- ja tulevaisuuskuvia kohtaan. Siten järjestö saisi myös uusia kirjoittajia, jotka kompensoisivat niukkoja resursseja. Taaksepäin katsoen ”Hugon” ehdotusta voi pitää aikaansa edellä olevana sateenkaarihistoriallisena mahdollisuutena. Mahtoiko ruotsalais-suomalaisessa yhteistyössä rakentua aikanaan toiminut sateenkaarihistorian ystävien yhteisö?
Yhtä kaikki järjestölehdet olivat lähes ainoita alustoja, joilla ”Hugokin” toivoi saavansa tekstejään julkaistuksi. Toistaiseksi on vielä epäselvää, millä volyymilla hän kirjoituksiaan lehdille tarjosi, mutta kirjeisiin tallentuneiden analyysien, ehdotusten ja haaveiden kautta on ollut mahdollista lukea viitteitä varsin aktiivisesta toimijuudesta.
Poikkeuksellisen avoimesti kokemuksistaan ja ajatuksistaan kirjoittaneen ”Hugon” kirjeissä queer paikantuu aina siellä, missä elinehtoja tarkastellaan piiloisten sävyjen kautta. Mitään ei enää tarvinnut jättää sanomatta. Eletyn elämän, nykyisyyden ja tulevaisuuden yhteen kietoutuminen paljastaa ”Hugon” nostalgisia ja utooppisia haaveita homoeroottisten halujen ja intohimojen avaamisesta kaikille. Tahto tehdä sateenkaarihistoriaa näkyväksi ilmenee vahvasti. Maininnat Leonardo da Vincista Prinssi Eugeniin ja André Gide’stä Pjotr Tšaikovskiin ja aina Selma Lägerlöfiin edustavat ”Hugon” kulttuurista tietämystä ”homosalaisuuksista”. Tapa lukea renessanssitaiteilija Michelangelon elämää vastoin yleistä käsitystä yksinäisestä taiteilijasta ilman samasukupuolisia suhteita saattaisi nykypäivänäkin olla queer-teoreettisesti uskottava tutkimusote. Queeriä asennetta huokuu myös ”Hugon” marsalkka Mannerheimin seksuaalisesta suuntautumisesta ja miesyhteyksistä tekemissä tulkinnoissa. Niistä hän kirjoitti jopa itse Mannerheim-biografiastaan tunnetulle historioitsija Stig Jägerskiöldille, joka ajalle ominaiseen tapaan jätti teoksistaan pois kaikki viittaukset homoseksuaalisuuteen.
Jos tunnettujen henkilöiden aikaansaamat teokset ja elämäntyö ohittavat heidän henkilökohtaisen elämänsä, jää seksuaalisuuden historia usein hämäräksi. Samasukupuolisen rakkauden rohkea tutkiminen ei ”Hugon” mukaan voinut jäädä merkityksettömyydeksi muuten merkittävältä vaikuttavissa elämänkuluissa. Hän siis tahtoi kyseenalaistaa historiankirjoituksen motiivit esittämällä, ettei suurmiesten ja -naisten verhoaminen vain hetero-olettamuksilla johtaisi muuhun kuin jatkuvaan seksuaalisuuden tukahduttamiseen ja edelleen syrjivien lakien säätämiseen. Henkilöhistorioiden queerintäminen vaikuttaa kuitenkin ensisijaisesti olleen jonkun toisen kuin hänen tehtävänsä. Alkoiko aika ”Hugon” osalta käydä vähiin vai kuvitteliko hän itsensä liian ”pieneksi”, jotta hänen työllään olisi ollut sen ansaitsema arvo?
”Hugo Svenssonin” kaltaisten yksityishenkilöiden löytäminen arkistojen kätköistä on sateenkaarihistorian kannalta poikkeuksellisen tärkeää. Nostalgian tavoitteena on palauttaa esiin eletyn maailman kauneus ja kotoisuus. Queer-nostalgia tarvitsee tuekseen kärsimyksen ja surun sijaan myös toivon ja haaveiden näkyväksi tekemistä. Ne luovat uskoa ilon, rakkauden ja onnellisuuden toisteisuudesta, joiden rajaaminen historiankirjoista oli pitkään tavallista. Mielikuvituksella ei liene rajoja, mutta tehdäksemme sateenkaarihistoriaa näkyväksi, meidän on uskallettava rikkoa tutkimuksellisia tapoja ja ylitettävä totuttuja rajoja. Niin tekivät jo varhaiset sateenkaarihistorioitsijat huolimatta siitä, että ankarien viranomaistoimien takia he joutuivat tekemään työtään terveyden ja vapaudenkin menettämisen uhalla.
Henri Kokkonen
Kirjoittaja on valmistunut filosofian maisteriksi Tampereen yliopistosta Historian tutkinto-ohjelmasta. Artikkeli perustuu pro gradu -tutkielmaan Vapaus kulkee postitse: Silloin, nyt ja sitten erään sateenkaariseniorin kirjeenvaihdossa 1960–1970. Tampereen yliopisto, 2024.
Lukemistoa
Andreasson, Martin (toim.), Homo i folkhemmet: Homo- och bisexuella i Sverige 1950–2000. Anamma: Göteborg, 2000.
Bengry, Justin, ’Can and should we queer the past?’, teoksessa Carr, Helen & Lipscomb, Suzannah (toim.) What is History, Now? Weidenfeld & Nicholson: UK, 2021, 48–65.
Das, Santanu, ‘”Kiss me, Hardy”: Intimacy, Gender, and Gesture in World War I Trench Literature’, Modernism / modernity 9(1) (2002), 51–74.
Frigren, Pirita, ‘Tirkistelyä vai ymmärryksen lisäämistä? Historiantutkija arkaluontoisista asioista kirjoittamassa’, teoksessa Lidman, Satu & Koskivirta, Anu & Eilola, Jari (toim.) Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus: Helsinki, 2017, 51–70.
Hagman, Sandra, Seitsemän kummaa veljestä. Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta. Gaudeamus: Helsinki, 2016.
Korhonen, Kuisma, ’Kulttuurinen muisti ja kirjallisuus’, teoksessa Väyrynen, Kari & Pulkkinen, Jarmo (toim.) Historian teoria. Vastapaino: Tampere, 2016, 237–269.
Juvonen, Tuula, Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia. Vastapaino: Tampere, 2002.
Mustola, Kati, ‘Finland 1889–1999: A turbulent past’, Teoksessa Rydström, Jens & Mustola, Kati (toim.) Criminally Queer. Homosexuality and Criminal Law in Scandinavia, 1842-1999. Aksant: Amsterdam, 2007, 215–250.
Padva, Gilan, ‘Queer Nostalgia’, teoksessa Becker, Tobias & Trigg, Dylan (toim.) The Routledge Handbook of Nostalgia. Routledge: Lontoo, 2024, 368–377.
Rosenfeld, Dana, ‘From Same-Sex Desire to Homosexual Identity’, teoksessa Hammack, Phillip L. & Cohler, Bertram J. (toim.) The Story of Sexual Identity. Narrative Perspectives on the Gay and Lesbian Life Course. Oxford University Press, 2009, 425–450.
Sorainen, Antu, ’Edvard Westermarck’, teoksessa Mustola, Kati & Pakkanen, Johanna (toim.) Sateenkaari-Suomi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa. LIKE: Helsinki, 2007, 226–228.Tamagne, Florence, ‘Homoseksuaalinen aika, 1870–1940’, Teoksessa Aldrich, Robert (toim.), Rakkaus samaan sukupuoleen. Homoseksuaalisuuden historia (suom. Veli-Pekka Ketola, alkup. Gay life and culture: A world history, 2006). Multikustannus Oy, 2006, 167–195.