Peltienkelit-esityksen valmistaminen, esittäminen ja vastaanotto

Kuva: Heikki Järvinen

Peltienkelit on kirjoittamani ja ohjaamani esitys, joka sai ensi-iltansa Tampereen Teatterissa lokakuussa 2024. Se on esityksellinen kaupunkikierros Tampereen sateenkaarihistoriaan, jossa kuljemme noin 30 katsojan kanssa kävellen halki Tampereen keskustan ja pysähdymme merkittävien paikkojen ja rakennusten äärelle. Matkan varrella kerron ja esitän tarinoita ja tapahtumia tamperelaisesta queer-historiasta. Nimensä esitys on saanut Tampereen keskustassa sijainneista julkisista käymälöistä, jotka toimivat myös homomiesten seuranhakupaikkoina. Näitä vihreiksi maalattuja, haisevia käymälöitä kutsuttiin peltienkeleiksi.

Peltienkelit on esitys, jossa toimin myös ainoana esiintyjänä. Rinnallani minulla kulkee äänisuunnittelija, joka pitää huolta tekniikkakärrystä, tai tuttavallisemmin discokärrystä. Esitys alkaa Tampereen Eteläpuistosta, joka on ollut varsinkin menneinä vuosikymmeninä yksi suosituista homomiesten kruisailupaikoista. Siksi se tuntui loogiselta aloituspaikalta myös tälle esitykselle.

Pysähdyspaikkoja ovat muun muassa Hämeenpuiston Työväentalon “Hinttivintti”, entinen Nice Place -baari, YO-talo, Ravintola Tillikka, Koskipuisto ja Tuomiokirkko. Kävelyä elävöittää discokärrystä soivat homosävelmät Judy Garlandista Einiin ja Popedaan. Esitys etenee kaupunkikierroksen kaltaisesti, mutta matkalla on esityksellisempiä elementtejä ja tapoja käsitellä historiaa. Välillä puhuu Arttu, välillä esimerkiksi edesmennyt teatterinjohtaja Eino Salmelainen. Kolmen kilometrin ja kolmen tunnin jälkeen esitys päättyy Tampereen ainoaan sateenkaariyökerhoon Mixeihin.

Esityksen valmistaminen alkoi keväällä 2022. Aloin pohtia, että vaikka olen paljasjalkainen manselainen homo, ei minulla ollut juurikaan tietoa paikallisesta queer-historiasta. Tein nopeasti johtopäätöksen, että tuskin oli monilla muillakaan. Pian innostuin ajatuksesta käsitellä Tampereen queer-historiaa esityksessä, jonka muoto voisi olla epäkonventionaalinen. Syntyi ajatus kadulla kulkevasta esityksestä, jossa katsoja pääsisi itse historiallisten tapahtumapaikkojen äärelle.

Ensimmäisenä oli edessä kenties isoin työ eli materiaalin kerääminen. Luin kirjallisuutta, lehtijuttuja, blogeja, kävin luennoilla, katsoin dokumentteja, kuuntelin musiikkia. Vietin muutaman päivän Työväenmuseo Werstaan arkistoissa lukien vanhoja homolehtiä. Tärkein lähteeni päätyi olemaan Tuula Juvosen väitöskirja Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia, joka käsittelee Tampereen queer-historiaa. Esitykseni olisi paljon vajaampi ilman hänen tekemäänsä tutkimusta, joka tarjosi käsikirjoitukselle runsaan pohjan.

Kun kerroin ihmisille valmistavani esitystä Tampereen sateenkaarihistoriasta, se herätti usein valtavasti kiinnostusta. Ihmiset päätyivät monesti jakamaan myös omia muistojaan sateenkaarevasta toiminnasta. Itselleni tämä tutustuminen kaltaisteni historiaan oli jo itsessään merkittävää.

Pelkkä materiaalin keruu kesti noin 1,5 vuotta, jonka jälkeen aloin kirjoittaa varsinaista esityskäsikirjoitusta. Käsikirjoitus valmistui muutamassa erässä. Sitä varten piti ratkaista reitti, kiinnostavimmat paikat ja tarinat, ja lopulta kirjoittaa ne kohtauksiksi. Esitys ei ole juoninäytelmä, vaan koostuu paikkoihin liittyvistä, toisistaan erillisistä tarinoista ja kertomuksista, jotka alkavat esityksen myötä keskustella keskenään. Koska historia on levittäytyneenä fragmentteina pitkin kaupunkia, tuntuu perustellulta, että myös esityksen dramaturgia on pirstaleinen. Esityksessä on esimerkiksi tiettyjä toistuvia teemoja kuten Transfeminiinit ry:n toiminnanjohtaja Tanja von Knorringin haastattelu, joka on jaettu esityksessä kolmeen osaan.

Syksyllä 2024 harjoitimme esitystä kaduilla, hioimme käsikirjoitusta ja lyhensimme reittiä. Harjoittelimme Mixein loppuspektaakkelia ja yleisömassan ohjaamista kaupunkitilassa. Ensi-illan koittaessa odotin kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein, miten yleisö ottaa esityksen vastaan.

Ja hehän ottivat sen vastaan valloittavan hyvin. Oman tulkintani ja kuulemani mukaan ihmiset viihtyvät esityksessä, mikä on tärkeää. Katsojat oppivat uutta, he liikuttuivat kuulemistaan tarinoista ja kokivat kaupunkikierroksen muotona virkistäväksi. Yksi suurimpia toiveitani kävi toteen, kun ihmiset kertoivat esityksen nähtyään katsovansa Tamperetta toisin. Kun he seuraavina päivinä kävelivät tuttuja arkisia reittejään, esityksessä kohdatut henkilöt ja tarinat nousivat mieleen. Näin esitys organisoi katsojan uudelleen, hänen käsityksensä Tampereesta on muuttunut. Tätä vaikutusta vahvistaa se, että itse esitys tapahtuu kaupungilla.

Tarinat, joita esityksessä kerrotaan, ovat suurimmalle osalle katsojista uusia. Pelkkä informaatio on itsessään kiinnostavaa, mutta uskon esityksen tarjoavan mahdollisuuden johonkin emotionaaliseen ja yhteisölliseen kokemiseen ja oppimiseen.

Nuoremmat katsojat ovat myös nostaneet esille kysymyksen yhteisöistä. Esittelen esityksessä monia paikkoja ja niissä tavanneita yhteisöjä, kuten vaikkapa Tampereen Työväentalon Puistotornissa toimineen “Hinttivintin” (1977-1986) ja sinne kerääntyneet queer-ihmiset. Esityksen tarinoista huokuu yhteisöjen merkitys ihmisille aikana, jolloin tällaiset bileet ja tilaisuudet olivat ainoa mahdollisuus kohdata toisia sateenkaarevia. Nuoret ovat esityksen jälkeen huomanneet kaipuun, jopa kateuden, tuollaiseen yhteisöllisyyteen.

Väitän ja toivon, että esitys osaltaan myös luo yhteisöä. Käveleminen porukkana halki kaupungin tuottaa kokemuksen omasta ryhmästä. Syntyy me. Vahvistan tätä myös, kun määritän puheellani porukkamme esimerkiksi homoiksi: ”Seuratkaa minua homot!”. Alussa toisilleen vieraat ihmiset odottavat esityksen alkamista puiston reunamilla, mutta matkan varrella olen useasti huomannut katsojien löytävän uusia juttukavereita. Peltienkelit-esityksessä historian muistamisesta tulee kollektiivista.

Jokaisen esityksen jälkeen yleisön jäsenillä on mahdollisuus tulla juttelemaan minulle. Ja siinä missä ajattelin sen olevan mahdollisuus yleisölle päästä purkamaan fiiliksiä tai ajatuksiaan, olen oppinut sen olevan yhtä tärkeä hetki myös itselleni. Olen tavannut nuoren, joka oli esityksen myötä päässyt ensimmäistä kertaa queer-baariin. Olen tavannut vanhemman homomiehen, joka kertoi olleensa aikoinaan myymässä lippuja Hinttivintillä.

Ajattelen esitykseni olevan sekä taiteellinen että sivistävä teko. Opetusteatteri kuulostaa omaan korvaani ummehtuneelta, mutta sitä tämä myös varmaan väistämättä on. Se tuo näkyväksi historiaa, joka on jäänyt tai jätetty piiloon. Ja koska käytän materiaalina myös muiden tekemää tutkimusta, toivon esityksen tuovan myös sitä näkyväksi.

Uskon, että esityksellä on myös empatiaa lisäävä voima. Kun tunnemme kotikaupunkimme historiaa paremmin, ja opimme, miten vähemmistöjen historia limittyy omaamme, meidän on vaikeampi kiistää toisen olemassaolo ja oikeus olla olemassa.

Kevään 2025 lisäesitykset on tällä hetkellä loppuunmyyty.

Arttu Soilumo

Kirjoittaja on näyttelijä ja teatterintekijä, joka valmistui teatteritaiteen maisteriksi Tampereen yliopiston teatterityön tutkinto-ohjelmasta Nätyltä vuonna 2021. Valmistumisen jälkeen Soilumo on ollut kiinnitettynä näyttelijänä Tampereen Teatterissa. Häntä kiinnostaa tutkia näyttämön ja queerin mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia.