Näytöshäät Espan lavalla Helsingissä vuoden 1994 Vapautuspäivillä. Kuva: Työväenmuseo Werstas / Tuula Juvonen
Keväällä 2024 tuli kuluneeksi 50 vuotta Seta ry:n perustamisesta. Juhlavuoden kunniaksi Sateenkaarihistorian ystävien verkkolehdessä julkaistaan kolmiosainen artikkelisarja Setan historiasta. Artikkelisarjan kolmas osa käsittelee Setan muuttumista valtakunnalliseksi järjestöksi 1980-luvun lopussa sekä 1990-luvun tuomia muutoksia toimintaan.
Seta valtakunnallistuu
Aids-kriisin iskiessä Suomeen vuonna 1983 oli hlbt-toimijoiden kenttä hajanainen ja valmiiksi ylityöllistetty. Helsingissä toimi kaksi yhdistystä, Seta ja Psyke, joista jälkimmäinen toimitti valtakunnallisen yhdistyksen virkaa, Setan ollessa helsinkiläinen paikallisyhdistys. Lukuisilla pienemmillä paikkakunnilla oli yhdistyksiä, joista suurin osa oli Psyken alajaostoja. Psyken toiminta oli kuitenkin alkanut hiipua, kun uuden sukupolven aktivistit hakeutuivat ennemmin Setan pariin. Monet Psyken alajaostoista olivat kuitenkin aktiviisia.
Aktivistien harteilla oli laaja kirjo toimintaa poliittisesta vaikuttamisesta tukipalveluiden tarjoamiseen ja bileiden järjestämiseen. Kaiken lisäksi aids-kriisi työllisti setalaisia läpi 1980-luvun, ja valtaosa yhdistyksen resursseista meni aidsista tiedottamiseen ja tukijärjestelmän kehittämiseen hiv-tartunnan saaneille. Tilanne oli kestämätön, ja asiaa pahensi se, että yhteistyö eri järjestöjen välillä oli vähäistä ja epäjärjestelmällistä. 1980-luvun kuluessa kävi selväksi, että toiminta oli aivan liian hajanaista ja tehotonta, ja tarve yhteistyölle sekä työnjaon selkeyttämiselle oli suuri.
Ratkaisuna toiminnan hajanaisuuteen nähtiin valtakunnallinen organisoituminen ja eri ryhmien välisen yhteistyön kehittäminen. Asian edistämiseksi perustettiin vuonna 1983 SEPOKE, eli seksuaalipoliittinen keskusliitto, jonka oli määrä toimia hlbt-järjestöjen yhteistyöelimenä. SEPOKE oli löyhä verkosto, joka toi yhteen Setan, Psyken ja Psyken alajaostojen edustajia. Pian SEPOKE:n piirissä alettiin pohtia, löytyisikö ratkaisu liikkeen hajanaisuuteen Setan uudelleenorganisoimisessa siten, että Seta ottaisi valtakunnallisen keskusjärjestön roolin.
Vuonna 1988 organisaatiomuutos toteutettiin sääntömuutoksella, joka mahdollisti järjestöjen liittymisen Setan jäseneksi. Psyken toiminta oli käytännössä tässä vaiheessa jo lakannut, joten moni Psyken alajaostoista liittyi Setan jäseniksi, osan jatkaessa itsenäisinä yhdistyksinä. Organisaatiomuutoksen jälkeiset vuodet olivat uuteen rooliin totuttelua ja työnjaon selkeyttämistä. Asioita hankaloitti Setan kaksoisrooli valtakunnallisena kattojärjestönä ja pääkaupunkiseudun paikallisyhdistyksenä, kunnes vuonna 1990 organisaatiomuutos saatettiin loppuun perustamalla Helsingin seudun Seta ry (HeSeta, nykyinen Helsinki Pride -yhteisö). Periaatteessa HeSeta oli muihin jäsenjärjestöihin rinnastettu itsenäinen yhdistys, mutta pitkään Setan ja HeSetan erillisyys oli nimellistä, sillä yhdistykset toimivat samoissa toimitiloissa ja palkkasivat työntekijät yhdessä.
Yhteistyön lisääminen ja työnjaon selkeyttäminen mahdollisti sen, että Seta saattoi keskittyä julkisuustyöhön, mielipidevaikuttamiseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Seta vastasi pääkaupunkiseudun sosiaalipalveluista, mutta kehitti sosiaalipalvelutoimintaa myös valtakunnallisesti. Seta tuki jäsenjärjestöjään mm. järjestämällä koulutuksia – näin esimerkiksi puhelinneuvonta pystyttiin hajauttamaan siten, että työtä tehtiin useilla eri paikkakunnilla. Lisäksi Helsingistä käsin toimitettu Seta-lehti (1995 alkaen nimeltään Z-lehti) toimi valtakunnallisena yhteydenpitokanavana, jossa tiedotettiin myös jäsenjärjestöjen toiminnasta.
Uusia yhdessäolon paikkoja: homobaarien ja vapaan internetin 90-luku
Setan tehtävälistalla oli myös yhdessäolon ja hauskanpidon järjestäminen sateenkaariyhteisölle. Diskot ja illanvietot olivat yksi tapa raivata vähemmistöille tilaa olla omia itsejään, tavata kaltaisiaan, luoda yhteisöllisyyttä ja löytää kumppaneita. Seta järjesti 1970-luvulta alkaen säännöllisiä diskoja ja oli osakkaana 1983 perustetussa, Suomen ensimmäisessä homoravintolassa Gay Gambrinissa ja 1993 avatussa Don’t Tell Mamassa. Tampereella sijainnut homoyökerho Mixei oli niin ikään Tampereen seudun Setan ylläpitämä. Kokonaan ulkopuolisten toimijoiden ylläpitämiä, hlbt-ihmisille tarkoitettuja paikkoja ei ennen 1990-lukua ollut. Tapahtumat ja ravintolat toivat yhdistykselle tuloja, mutta myös vaativat aikaa ja työtä.
1990-luvulla tapahtunut ravintolakulttuurin murros toi kentälle uusia toimijoita. Alkoholilainsäädäntö vapautui, aukioloajat pitenivät, laman tyhjentämiin liikehuoneistoihin perustettiin keskiolutbaareja. Tässä tilanteessa seksuaalivähemmistöt, erityisesti homomiehet, nousivat esiin kaupallisesti kiinnostavana kohderyhmänä. Erityisesti Helsinkiin perustettiin tiuhaan tahtiin uusia homoravintoloita, joista monet jäivät lyhytikäiseksi. Muun muassa Cafe Escale, H2O, Stonewall, erityisesti lesboille suunnattu Nalle Pub ja Lost & Found pyrkivät kukin vakiinnuttamaan asemansa sateenkaariväen kantapaikkana – osa enemmän, osa vähemmän onnistuneesti. Setalle tämä tarkoitti kilpailua diskoille ja Don’t Tell Mamalle, joista yhdistys edelleen sai tuloja – mutta se myös vähensi aktivistien työtaakkaa, kun yhdistys ei enää ollut yksin vastuussa yhteisöllisen hauskanpidon järjestämisestä. Tämä edesauttoi Setan mahdollisuuksia keskittyä poliittiseen vaikuttamiseen ja sosiaalityöhön.
1990-luku toi mukanaan myös toisen, aivan uudenlaisen tavan olla yhteydessä toisiin: internetin. Internet tarjosi mahdollisuuden sekä yhteisöllisyyteen että anonyymiyteen. Kynnys liittyä anonyymiin chattihuoneeseen oli luonnollisestikin paljon pienempi kuin astua sisään homobaariin tai Setan toimistoon, jonka lisäksi verkkoon pääsi mistä päin maata hyvänsä, vaikkapa syrjäisen pikkupaikkakunnan kirjaston tietokoneelta. Eva Isakssonin Z-lehteen vuonna 1995 kirjoittama lause kuvaa hyvin sitä, miksi internet oli erityisen houkutteleva juuri sateenkaari-ihmisille: ”Kun kirjoittaudut verkkoon, ulkonainen katoaa, ja vain sanasi näkyvät muille. Voit olla sellainen kuin aina halusit, tai kokeilla mitä vain naamiaisasuja”1.
Seta alkoi hyödyntää verkon tarjoamia mahdollisuuksia varhain. Vuonna 1994 Seta avasi ensimmäiset verkkosivunsa2, ja myös Z-lehdellä oli myöhemmin oma verkkosivunsa Z-Net. Yhdistyksen toiminnasta tiedotettiin myös sähköpostilistojen kautta, joita yhdistys pyöritti omilla palvelimillaan. Vuonna 2003 sähköpostilistat korvattiin avoimella keskustelufoorumilla. Vielä 1990-luvulla melko harvalla oli omaa tietokonetta ja jäsenlehti pysyi yhdistyksen tärkeimpänä viestintäkanava 2000-luvun alkuun saakka.
Verkko siis lisäsi kanavia, joita Seta saattoi hyödyntää viestinnässään. Kuitenkin vielä oleellisempi internetin tuoma muutos oli se, että se mahdollisti toimintaa, joka ei ollut riippuvainen järjestöistä eikä vaatinut suuressa kaupungissa asumista. Se mahdollisti yhteydenpidon myös sellaisille, joille järjestötoiminta ei syystä tai toisesta sopinut. Jo vuonna 1988 joukko homomiehiä perusti Datafobin, joka oli eräänlainen elektroninen postilaatikko ja tekstipohjainen keskustelualusta, niin sanottu ”purkki” (BBS). Datafobiin saattoi ottaa yhteyden tietokoneella ja modeemilla ja sieltä löytyi paitsi tietoa järjestötoiminnasta, myös keskustelu- ja seuranhakualueet. Myöhemmin sähköpostilistat muodostuivat keskeisiksi viestintäkanaviksi – esimerkiksi vuonna 1993 perustettu Sapfo-lista yhdisti naisista kiinnostuneita naisia ympäri Suomen.
Verkkoon siis syntyi virtuaalisia yhdessäolon paikkoja, jotka eivät olleet yhdistysten ylläpitämiä. Internetin moninaiset chatit ja keskustelupalstat toivat uusia mahdollisuuksia myös seuranhakuun. Tämä vähensi Setan ja sen jäsenlehden keskeisyyttä sateenkaarikulttuurin ja yhteisöjen ylläpitäjänä.
Uusia toimijoita ja representaatiota
Internetin ja uusien ravintoloiden lisäksi sateenkaarikulttuuria moninaisti 1990-luvulla myös uudet, Setan ulkopuoliset toimijat. Jo 1976 perustetun MSC Finlandin ja 1984 perustetun Trasekin lisäksi syntyi koko joukko uusia toimijoita: 1992 perustettu kustantamo Meikänainen ja samana vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty elokuvafestivaali Pervoplanet (nykyisin Vinokino), vuonna 1993 perustettu kirjakauppa Baffin Books, vuonna 1997 perustettu Sateenkaariperheet ry sekä samana vuonna perustettu urheiluseura HOT ry. Lisäksi vuonna 2000 sai alkunsa Tribadien yöt ja päivät -kulttuurifestivaali, josta tuli merkittävä toimija kymmeneksi vuodeksi. Nämä esimerkit osoittavat, että erityisesti naisten toiminta organisoitui suurelta osin Setan ulkopuolella, vaikka naisten ja miesten yhteistoiminta Setassa oli alkanut 1980-luvun jälkeen taas sujumaan.
Myöskään sateenkaari-ihmisten representaatio ja julkisuus eivät enää 1990-luvulla olleet niin vahvasti Setan harteilla. Tiedotusvälineet eivät enää antaneet kehotuskiellon rajoittaa homoseksuaalisuuden käsittelyä ja useat julkisuuden henkilöt tulivat ulos kaapista. Myös kaunokirjallisuudessa ja viihdeohjelmissa alettiin nähdä yhä enemmän homoja ja lesboja, tosin usein melkoisen stereotyyppisesti esitettyinä.
Uudet toimijat, sateenkaarikulttuurin monipuolistuminen sekä julkisuuden ja representaation lisääntyminen vähensivät Setan keskeisyyttä, mutta eivät sen toiminnan tärkeyttä ja merkitystä. Toiminnan liikkuminen uusille alueille ja uusien toimijoiden käsiin merkitsi myös sitä, että Seta saattoi keskittyä kehittämään toimintaansa niillä osa-alueilla, joissa se toimi parhaiten. 1990-luvun aikana Setasta tuli aiempaa vahvemmin poliittiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen keskittyvä yhdistys, jollaisena se nykyäänkin tunnetaan.
Näkyvyyttä transihmisille
1990-luvun alussa transsukupuoliset, joista tuolloin käytettiin englanninkielestä johdettua termiä transseksuaalit, alkoivat saada enemmän näkyvyyttä niin Setassa kuin yhteiskunnassa laajemminkin. Setassa oli alusta alkaen ollut mukana myös transihmisiä, mutta heidän asiansa jäivät usein seksuaalivähemmistöjen varjoon. Uuden vuosikymmenen alussa asia alkoi vähitellen muuttua. Aiemmin eniten esillä oli ollut transvestisuus, mutta nyt esiin nousi myös transsukupuolisuus ja sukupuolen korjaaminen. Aiheeseen liittyvä kieli kehittyi ja uusina käsitteinä nousivat esiin gender blending ja transgender. Myös yhteiskunnan tasolla tehtiin pieniä edistysaskelia: nimen vaihtaminen ja jo vuonna 1988 mahdolliseksi tullut sukupuolen juridinen korjaaminen helpottuivat, kun maistraattien käytäntöjä yhdenmukaistettiin.
Transihmisten konkreettiset tarpeet olivat osin erilaisia kuin seksuaalivähemmistöjen. Osa tavoitteista, kuten syrjintäsuoja, olivat luonnollisestikin yhteisiä, mutta transihmisten keskeisimmät tarpeet liittyivät mm. hoitojärjestelmän kehittämiseen ja sukupuolen juridiseen vahvistamiseen, eivätkä nämä koskettaneet suurinta osaa seksuaalivähemmistöistä. Setan tukipalvelut pyrkivät tukemaan myös transihmisiä, mutta niiltä puuttui aiheeseen liittyvää erityisosaamista. Näihin puutteisiin herättiin vuosikymmenen alussa ja syntyi idea erillisen, transihmisille suunnatun tukikeskuksen perustamisesta. Vuonna 1994 hankkeelle saatiin rahoitus ja Seta perusti erillisyksikön, joka sai nimekseen Transtukipiste (nykyinen Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus). Transtukipiste tarjosi neuvontaa, keskusteluapua ja vertaistukea transihmisille.
Tavoitteeksi oikeus parisuhteen rekisteröintiin ja perhe-elämään
Läpi 1990-luvun Setan poliittisista tavoitteista keskeisin oli samaa sukupuolta olevien parien saaminen oikeudellisesti tasa-arvoiseen asemaan heteroparien kanssa. Vaatimus sai konkreettisen muodon sen jälkeen, kun Tanskassa tuli vuonna 1989 voimaan laki parisuhteen rekisteröinnistä. Tanskan esimerkkiä seuraten Seta alkoi vaatia Suomeen avioliittolaista erillistä lakia, joka mahdollistaisi parisuhteen rekisteröinnin samaa sukupuolta oleville pareille. Heti seuraavana vuonna Seta ryhtyi tunnustelemaan lain mahdollisuutta Suomessa ja vaatimus pysyi Setan tavoitelistan kärjessä vuosi vuoden jälkeen yli vuosikymmenen ajan.
Asiat näyttivät etenevän toivottuun suuntaan: vuonna 1992 Oikeusministeriön asettama perhetoimikunta asettui kannattamaan lain säätämistä ja seuraavana vuonna kansanedustaja Outi Ojala teki asiasta lakialoitteen, johon sisältyi myös adoptio-oikeus. Tämä lakialoite ei edennyt, mutta tulevina vuosina aiheesta käytiin aktiivista keskustelua tiedotusvälineissä. Kesän 1994 Vapautuspäivillä Helsingissä järjestettiin hääperformanssi, jossa ”vihittiin” kaksi miesparia ja yksi naispari Espan lavalla. Tempauksella haluttiin tehdä näkyväksi homoparien eriarvoinen asema, ja performanssi saikin paljon huomiota.
Keskittyminen erilliseen, parisuhteen rekisteröinnin mahdollistavaan lakiin avioliitto-oikeuden laajentamisen sijaan oli strateginen valinta – tällaisen lain toteutuminen oli todennäköisempää ja aiheuttaisi vähemmän vastareaktioita, kuin pyhänä nähtyyn avioliittoinstituutioon kajoaminen. Espan häiden kaltaisia provokatiivisia tempauksia ei seuraavina vuosina nähty. 1990-luvun puolivälissä Setassa oltiin optimistia, että uusi ehdotus, josta adoptio-oikeus oli poistettu menisi pian läpi, mutta muutosta jouduttiin odottamaan seuraavalle vuosikymmenelle – laki parisuhteen rekisteröinnistä astui voimaan vuonna 2002.
”Nyt on muidenkin kuin normaalihomojen aika tulla kaapista ulos!”
Setan keskittyminen parisuhteen virallistamiseen ei ollut itsestäänselvyys. Setaa perustettaessa 1970-luvulla homoaktivistit suhtautuivat yleisesti negatiivisesti avioliittoinstituutioon, joka nähtiin vanhanaikaisena järjestelmänä, joka tulisi ennemminkin purkaa kokonaan, kuin laajentaa koskemaan homopareja. Myöskään 1990-luvulla avioliitto ei ollut kaikkien jakama tavoite. Oikeutta parisuhteen virallistamiseen ei varsinaisesti vastustettu, mutta sen asettaminen tärkeimmäksi tavoitteeksi muiden tavoitteiden yli kyseenalaistettiin.
Keskustelu kytkeytyi osaksi laajempaa ikuisuuskeskustelua siitä, tulisiko vähemmistöjen mukautua heteromaailmaan vai kulkea ylpeästi omaa tietään. Etenkin nuoren sukupolven keskuudessa esiintyi ajattelua, että vähemmistöt ovat positiivisella tavalla poikkeavia, ja heillä on siksi oma näkökulmansa maailmaan sekä oma kulttuurinsa, josta he voivat olla ylpeitä. Helsingin Sanomissa 4.8.1996 haastateltu 28-vuotias mies kiteytti monen ikätoverinsa tunnot sanoessaan:
”Meillä on mahdollisuus suhtautua maailmaan ihan omalla tavalla. Miksi meidän pitäisi ihailla heteromallia. Eniten mua ärsyttää tässä ns. homokulttuurissa se, että yritetään vakuutella, että me ollaan ihan tavallisia ihmisiä. Eihän me olla, ja mä oon siitä helvetin ylpee.”3
Samankaltainen ajattelu näkyi Seta-lehdessä vuosina 1991–1993, jolloin lehdessä tuotiin aiempaa enemmän esille vähemmistöjen alakulttuureita sekä muita aiemmin vaiettuja aiheita, kuten puistoseksi, transvestisuus ja fetissit. Lehteä päätoimittanut Jukka Nurmi katsoi, että lehteä tehdään ensisijaisesti vähemmistöille itselleen, ei ”kauniiksi näyteikkunaksi heteromaailmaan”. Nurmen mukaan nuoret sukupolvet olivat kyllästyneet mielistelemään heteromaailmaa ja he ”elävät ja ovat vahvoja omassa kulttuurissaan”. Nurmi julisti, että ”nyt on muidenkin kuin normaalihomojen aika tulla kaapista ulos”.
Kauan odotettuja lakimuutoksia
Ennen parisuhteen virallistamisen nousua tapetille oli yksi Setan keskeisimpiä lainsäädännöllisiä tavoitteita ollut niin sanotun kehotuskiellon poistaminen. 1990-luvulle tultaessa laki, joka kielsi ”julkisen kehottamisen samaa sukupuolta olevien henkilöiden väliseen haureuden harjoittamiseen” oli edelleen voimassa, mutta se oli muuttunut kuolleeksi kirjaimeksi. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen saama kasvanut julkisuus osoittaa, etteivät mediat enää sensuroineet itseään rangaistuksen pelossa, ja aktivistitkin olivat pitkälti unohtaneen lain olemassaolon. Toinen Setan vaatimus, joka ei myöskään ollut vielä toteutunut, oli suojaikärajojen yhdenmukaistaminen; vuonna 1971 suojaikärajat oli asetettu korkeammiksi homoseksuaalisissa kuin heteroseksuaalisissa suhteissa. Tämäkin vaatimus jäi kuitenkin taka-alalle Setan keskittyessä parisuhteen virallistamisen ja syrjintäsuojan saavuttamiseen. Syrjintäsuojan osalta keskeinen edistysaskel tapahtui vuonna 1995, kun EU:hun liittymisen myötä Suomessakin säädettiin edistyksellinen syrjintäkielto, joka teki seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän rangaistavaksi.
Kehotuskiellon kumoamista ja suojaikärajojen yhdenmukaistamista jouduttiin odottamaan vuosikymmenen loppuun saakka. Syy pitkittymiselle oli vuodesta 1972 lähtien vireillä ollut rikoslain kokonaisuudistus. Päättäjät olivat haluttomia käyttämään aikaa pienten osauudistusten tekemiseen, koska oli joka tapauksessa selvää, että nämä vanhanaikaiset lait tultaisiin kumoamaan. Koska seksuaalirikoslaki kuului kokonaisuudistuksen viimeiseen vaiheeseen, toteutuivat nämä kauan odotetut muutokset vasta vuonna 1999. Kolmatta vuosikymmentä jatkuneen kamppailun tuloa päätökseen ei kuitenkaan erityisesti juhlistettu, sillä aika oli jo ajanut niiden ohi.
Kehotuskielto ja korkeat suojaikärajat olivat lainsäädännön viimeiset konkreettiset jäänteet ajatuksesta, että homoseksuaalisuus on ongelma jolta yhteiskuntaa pitää suojella. Uuden vuosituhannen alkaessa asetelma kääntyi toisin päin: sateenkaarivähemmistöjen erityisen haavoittuva asema tunnustettiin ja 2000-luvun alussa tehtiin useita lakimuutoksia, joilla vähemmistöjen syrjintäsuojaa vahvistettiin. Syrjintäsuojan ohella keskeisiä teemoja 2000-luvulla ovat olleet perheoikeudet ja transoikeudet. Vaikka tämä julkaisusarja Setan historiasta päättyy tähän, jatkuu Setan merkittävä työ sateenkaari-ihmisten oikeuksien edistäjänä yhä tänä päivänä.
Kirjoittaja
Niklas Koskinen on valtiotieteiden maisteri poliittisesta historiasta, museotyöläinen ja Sateenkaarihistorian ystävien sihteeri
- Z-lehti 1/1995. Lue koko teksti täältä ↩︎
- Setan verkkosivujen vanhimpaan arkistoituun versioon (marraskuulta 1996) voit tutustua täällä. ↩︎
- ”HOMO piileksijä, konservatiivi, bailaaja” Helsingin Sanomat 4.8.1996 ↩︎
Lue myös: