Kuva: Ari Saukkonen (vasemmalla), Martti Grönfors, Yazka ja Hannu Suhonen keskustelemassa Kielletty kaupunki: Panssarilasi -ohjelmassa vuonna 1991. Kuvakaappaus ohjelmasta Yle Areenasta.
”Oletko sinä tyttö vai poika? Käytätkö sinä miesten vai naisten vessaa baarissa?” kysyi SMP:n kansanedustaja Hannu Suhonen röyhkeästi yrittäjä Yazkalta Tv1:n ohjelmassa ”Kielletty kaupunki: Panssarilasi” vuonna 1991. Olin Setan sosiaalisihteerinä Kinky Clubin perustaja Yazkan, apulaisprofessori Martti Grönforsin ja kansanedustaja Hannu Suhosen kanssa ohjelmassa keskustelemassa homoerotiikasta. Ohjelma on katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa edelleen. Suhosen kommentti kertoo siitä, kuinka epäkunnioittavasti ja ymmärtämättömästi kaksijakoista sukupuolikäsitystä kyseenalaistaviin ihmisiin tuolloin suhtauduttiin.
Seta transihmisten asialla
Tulin itse kunnnolla tietoiseksi transihmisten yhteiskunnallisesta tilanteesta 1980-luvun lopulla, kun Helsingin maistraatissa vihittiin kaksi naista, sillä heillä oli eri sukupuolta ilmaisevat sosiaaliturvatunnukset. Olin mukana häissä ja silmieni verkkokalvoille on ikuisesti piirtynyt kuva kahdesta naisesta upeissa valkoisissa hääpuvuissa iltapäivälehtien suurissa kuvissa. Naiset panivat itsensä todella likoon osoittaakseen lainsäädännön tyhmyyden, ja he edistivät toiminnallaan transihmisten mahdollisuuksia nimen vaihtamiseen ja sukupuolen juridiseen vahvistamiseen.
Minussa heräsi ihmisoikeusaktivisti. Aloitettuani Setan sosiaalisihteerinä joulukuussa 1989 transasioiden syvemmältä miettimiseltä ei enää voinut välttyä. Keskustelu moninaisemmasta sukupuolesta oli alkanut saada enemmän näkyvyyttä Suomessa 1990-luvun alusta lähtien. Kansainvälinen keskustelu oli alkanut levitä Suomeen, ja se näkyi Seta-lehdessäkin, jossa aiheesta alettiin julkaista artikkeleja. Etsittiin termejä, miten puhua sukupuolten eri muodoista ja ilmenemisestä. Sukupuolen vaihtamisen sijasta alettiin vähitellen puhua sukupuolen korjauksesta.
Setan perustamisesta alkaen järjestön sosiaalipalvelu on tehnyt työtä myös sukupuolivähemmistöön kuuluvien ihmisten kanssa. Heidän tilanteestaan ei vapaaehtoisilla työntekijöillä, kuten puhelin- tai koulutustyössä olevilla ollut kuitenkaan tarpeeksi tietoa. Kuuluivathan useimmat vapaaehtoiset itse seksuaalivähemmistöihin ja he tiesivät siitä sektorista parhaiten. Sosiaalisihteeri oli 1990-luvun alkupuolella ainoa vakituinen ja kokoaikainen työntekijä Setassa koko valtakunnassa. Mitä useammat ihmiset saivat kuulla Setan olemassaolosta, sitä enemmän sosiaalipalveluissa oli töitä.
Setassa transihmiset jäivät helposti homojen ja lesbojen oikeuksien ajamisen jalkoihin, kun resursseja jaettiin samojen toimitilojen, työntekijöiden ja aktivistien välillä. Olihan seksuaalivähemmistöjenkin puolustamisessa ja tukemisessa vielä paljon tekemistä. Julkisuudessa puhuttiin usein sievistelevästi “sukupuolisista vähemmistöistä”, kun oikeasti tarkoitettiin seksuaalivähemmistöjä. Seksuaalisuus sekoittui sukupuoleen.
Helsingin Setassa toimi transryhmä, joka kokoontui joka kuukauden toinen torstai. Se oli äärimmäisen tärkeä monelle transihmiselle, sillä se saattoi olla ainoa hetki kuukaudessa, jolloin saattoi edes hetken olla oma itsensä. Ihmiset käyttivät paljon aikaa esimerkiksi pukeutumiseen ja meikkaamiseen valmistautuessaan iltaan. Samaan aikaan toimi myös erityinen puhelinpäivystys, jossa nimenomaan transihmiset antoivat vertaistukea toisille, monta kertaa hyvin pelokkaille ja yksinäisille transihmisille. Transryhmässä suurin osa osallistujista oli tranvestiittejä ja transnaisia, transmiehiä oli joukossa mukana vain muutama.
Sosiaalisihteerinä minulla oli vain vähän apukeinoja transihmisille. Minulla kävi asiakkaita ja minulla oli useita vakituisia puhelinasiakkaita, ja paljon satunnaisia soittajia. Usein puhuttiin sellaisista aiheista kuin salaaminen ja ulostulo, mistä uskaltaa ostaa naisten vaatteita ja suurikokoisia naisten kenkiä, miten kertoa puolisolle, mistä saada hormoneja, miten tavata toisia samanlaisia, saako Suomessa lääkäriltä apua ja niin edelleen. Saatoin ohjata asiakkaita Turkuun ymmärtäväiselle yksityislääkärille, joka suostui kirjoittamaan hormonireseptejä ja varakkaammille saatoin antaa lontoolaisen yksityissairaalan yhteystiedot. Siellä tehtiin korjausleikkauksia lähinnä transnaisille. Ohjasin ihmisiä Setan transryhmiin, jotka kokoontuivat harvakseltaan suurimmissa kaupungeissa tai transpuhelinpäivystykseen saamaan vertaistukea.
Stakes havahtuu
Yhä useampi transsukupuolinen alkoi 1990-luvun alkupuolella hakeutua Suomen terveydenhuoltojärjestelmän piiriin. Yhtenä syynä saattoi olla transihmisten vertaistoiminnan antama sysäys niin Setassa kuin vuonna 1984 perustetussa potilasjärjestössä Trasek ry:ssä. Yksittäiset lääkärit alkoivat herätä siihen, että transsukupuolisille ihmisille pitäisi olla ihan oikeasti apua ja hoitoa tarjolla. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus (Stakes) perusti työryhmän pohtimaan asiaa. Minä edustin siinä Setaa ja Trasek ry:n puheenjohtaja transsukupuolisia.
Työryhmään kuuluivat Helsingin Yliopistollisesta sairaalasta Hyksistä plastiikkakirurgi Sirpa Asko-Seljavaara, sisätautien ja endotrinologian erikoislääkäri (nykyinen arkkiatri) Risto Pelkonen, psykiatrian erikoislääkäri Veronica Pimenoff Joensuun keskussairaalasta, joka oli jo hoitanut transsukupuolisia ihmisiä, ja lisäksi Stakesin edustaja. Työryhmä keskusteli paljon ja lääkärikunnalta tuli kyllä ymmärrystä, mutta hoitosuosituksia tai -käytäntöjä ei kuitenkaan tuolloin vielä lähdetty muuttamaan. Transsukupuolisten asia kuitenkin tuli tiedostetuksi ja liikahti piirun verran eteenpäin: ajatus siitä, että transsukupuolisten hoito pitää edes jotenkin järjestää Suomessakin oli herätetty.
Stakesista vihjattiin minulle, että voisin saada heiltä matkarahat kansainväliseen transsukupuolisten asioita käsittelevään konferenssiin Amsterdamiin. Tärkein anti matkalta minulle oli tutustuminen transihmisiin, jotka olivat saaneet hoitoa. He kukoistivat omana itsenään ja tukivat toisiaan. Tapaamani transihmiset kertoivat transsukupuolisten oman tukipaikan tärkeydestä heille ja koko transyhteisölle. Amterdamissa päähäni syttyi aika utopistiseltakin tuntunut ajatus saada oma tukikohta transihmisille Suomeenkin.
Transtukipiste perustetaan
Lähdin hahmottelemaan ajatusta transihmisten omasta tukipisteestä samaan tapaan kuin toimi Setan aikoinaan perustama Aids-tukipiste ja tein siitä Setan hallitukselle suunnitelman. Seta päätti hakea työni pohjalta rahoitusta transihmisten omaa tilaa ja työntekijää varten Raha-automaattiyhdistykseltä vuodelle 1994. Meillä tärppäsi heti ja rahoitus kolmivuotiseen hankkeeseen saatiin jo ensimmäisellä hakemuksella. Näin Transtukipiste oli synnytetty.
Työntekijäksi haluttiin vankka sosiaalialan ammattilainen ja ensimmäisenä työntekijänä aloitti Eeva-Kaisa Toivonen (nyk. Leinonen). Omat tilat löydettiin Mannerheimintieltä Helsingistä läheltä Tullinpuomia. Transtukipiste (nyk. Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus) mahdollisti vihdoinkin erottautumisen seksuaalivähemmistöistä ja oman identiteetin vahvistamisen sekä oikeuksien ajamisen nimenomaan transihmisenä eikä vain homojen ja lesbojen ”oheistuotteena”. Sosiaalipalveluissa voitiin erikoistua nimenomaan transasioihin ja vertaistuki ja toisten kaltaistensa tapaaminen oli mahdollista joka päivä eikä vain kerran kuukaudessa. Oma elämä oli valmis alkamaan.
Ari Saukkonen
Työnohjaaja, Setan sosiaalisihteeri 1.12.1989–22.7.1995
Sateenkaarihistorian ystävien kirjoituksia on verkkolehti, jota Sateenkaarihistorian ystävät ry julkaisee osoitteessa sateenkaarihistoria.fi/verkkolehti.
ISSN 2737-3908