Olin 1960-luvun nuori

50 vuotta. Se on joko lyhyt hetkinen historiankirjoissa tai pitkä aika, aivan riippuen siitä mitä ajalla mitataan. Ihmisen elämästä se on useimmiten yli puolikas. Vaikka nuoruus olisi puolen vuosisadan päässä, se vaikuttaa vahvasti koko loppuelämään.

Eihän hän vain ole homoseksuelli?

Vuoden 1971 alkaessa olin vasta 17-vuotias, ujo kotona nenä kirjassa nyhjöttäjä. Seksuaalirikoslaki ei tuntunut oikein millään tavoin konkreettiselta asialta. Kun ei itse tehnyt laissa kuvailtuja tekoja, kiivas keskustelu, jota 1960-luvun lopulla käytiin, oli kaukana omasta arjesta.

Lehtiuutisilta Ison-Britannian lakiuudistuksesta oli tosin mahdoton välttyä, kun miesten välisten seksuaalisten tekojen rangaistavuus poistettiin siellä 1967. Saarivaltio oli nuorisokulttuurin kiinnostuksen erityisenä kohteena, ja homoasiat saivat oman viipaleensa huomiosta sen siivellä. Jopa Kansan Uutiset, jota itse tilasin, uutisoi Lontoon matkaoppaasta, jossa oli ”luettelo kaupungin homoseksuaali- ja lesbolaiskerhoista”.

Kotiimme tilattiin Kauneus ja terveys -lehteä. Leikkasin talteen mieltä kiihdyttävän artikkelin ”Kun naiset rakastavat naisia”. Nimimerkki Jutta LaMer kuvailee, millaisia ovat naiset, jotka rakastavat toisia naisia: lesbolaiset: 

Erikoistuntomerkkejä: ei minkäänlaisia. Tapaamme heitä joka päivä, linja-autoissa, tavarataloissa, kahviloissa, kadulla, mutta emme tiedä sitä. Voimme antaa heidän säilytettäväkseen korumme, ajokorttimme ja vaikkapa autommekin. Mutta yhtä seikkaa meidän on varottava: tyttäriämme emme saa päästää heidän seuraansa. Se voisi koitua tyttäriemme turmioksi.

Tämä artikkeli, joka sekin sisälsi mainintoja muun Euroopan tapaamispaikoista, on monelle lukijalle ollut ehkä ensimmäinen laajempi tietoisku hämärästä, paheellisesta, perin juurin onnettomasta lesbomaailmasta. Homoseksuaalisuudesta puhuttiin 1960-luvulla itse asiassa yllättävän paljon, jopa siinä määrin että jälkeenpäin ajatellen suuri osa tietotulvasta tuntuu vapaamielisten näkemysten vastaiselta kampanjalta. 

Kun kouluaikoina sijoituin kirjoituskilpailussa ja sain palkinnoksi Kerstin Thorvallin kasvaville tytöille suunnatun oppaan Toinen kirja sinulle, vahvat varoitukset jatkuivat: 

Mutta sitten hän kuulee kuin heikon kuiskauksen jostain. “Sehän vaikuttaa omituiselta, vai mitä? Eihän hän vain ole homoseksuelli?” Tyttö kalpenee kauhusta. – Hän ei välitä pojista. Ajatella jos se onkin totta? Tohtorit voivat vakuuttaa ettei se ole totta. 

Vaikka homoseksuaaliset teot olivat Suomessa kiellettyjä ja varoiteltuja, lukemieni käännöskirjojen sivuilla niitä tehtiin yhä enemmän. Muistan yhä, miten jännittävää oli 1968 ostaa kirjakaupasta Violette LeDucin Thérèse ja Isabelle. Kirjan kannet antoivat ymmärtää, että kahden naisen kesken tapahtuu niiden välissä jotakin. Teoksen luettuani kaipasin kumminkin jotakin suorempaa ja voimakkaampaa. Samana vuonna ilmestyi suomeksi James Baldwinin kiihkeä Toinen maa, jonka poikkeuksellista voimaa vaatimaton suomennos ei pystynyt heikentämään. Olin niin tämän uskomattoman teoksen lumoissa, että hankin itselleni alkukielisen teoksen ja luin sen koirankorville. Sen sivuilla homoseksuaalisuus ei ollut outo pahe vaan aitoa ja luonnollista.

Ysikutonen astuu kehiin

Tiedonnälkäni oli vuosikymmenen lopulla valtava. Skannasin kaikkialta vihjeitä lehdistä ja kirjoista, joilla voisin sitä tyydyttää. Helsingin Sanomien ilmoitussivut olivat erityisen kiinnostava seurantakohde, sillä ilmoituksia oli laidasta laitaan. Toukokuussa 1969 silmiini osui mainos: ”96”, VÄHEMMISTÖN LEHTI miehille ja naisille. Toinen lähett. postiennakko alle 5,—. Julk. Psyke ry, pl. 13096 Helsinki 13.

En ollut koskaan lähettänyt rahaa postiennakolla, mutta ei kulunut aikaakaan, kun minulla oli käsissäni ”96”, ensimmäinen hiukan laajempilevikkinen suomalainen lehti seksuaalivähemmistöille. Muistan miten jännitin postin saapumista. Lehti tuli lupausten mukaan huomaamattomassa ruskeassa kuoressa. Sisältä löytyi A5-kokoinen ja 32-sivuinen lehti. Kannessa on taiteellisen tummanpuhuva kuva Jean Cocteaun Orfeuksen testamentista. Tästä ensimmäisestä numerosta alkaen tilasin lehteä noin kymmenen vuoden ajan. Poimin lehdestä ne tiedonjyvät, joista tunsin hyötyväni, ja yritin olla kiusaantumatta liikaa lehden miehille suunnatusta kuvastosta. 

Ensimmäisessä numerossa oli pienen yhden palstan kirjoituksen verran asiaa naisillekin. Teksti tuntui heti vihjaavan, ettei kirjoittaja ehkä tuntenut Suomen seksuaalirikoslainsäädäntöä:

Naisten homoseksuaalisuutta ei yleensä koskaan ole katsottu yhtä karsaasti kuin miesten homoseksuaalisuutta, eikä sitä yleensä ole pyritty estämään lainsäädännöllisillä toimenpiteillä. Meidän ei tarvitse pelätä, voimme vapaasti kävellä käsikkäin. Kahden naisen yhdessäasumista ei pidetä mitenkään outona — ei ole pelkoa asunnon menettämisestä. Kuitenkin koemme yhteiskunnan taholta tulevan kielteisen tai suorastaan halveksuvan asenteen voimakkaana.

Luin vuoden 1971 rikoslain muutoksesta todennäköisesti vasta Ysikutosesta. Päivälehdistä aihetta oli vaikea hahmottaa, sillä se hukkui teknisiltä kuulostaviin käsittelyvaiheisiin ja homoseksuaalisuutta ankarasti paheksuviin mielipidekirjoituksiin. Ysikutonen tuskitteli vielä vuoden 1970 viimeisessä numerossaan lainmuutoksen vaikeutta. Lehden painoon mennessä se olikin mennyt läpi eduskunnassa, joten kanteen tehtiin viime tipassa lakimuutoksesta kertova tekstilisäys.

Miksi tarvitsee pitää meteliä?

Elokuussa 1971 täytin 18 vuotta. Siitä hetkestä kului vielä vuosia ensimmäisiin homoseksuaalisiin tekoihin. Ajattelin pitkään, ettei homoseksuaalisuuden rangaistavuus ehtinyt koskettaa itseäni henkilökohtaisesti. Saavuinhan 18-vuotiaana uuteen aikakauteen, jossa tekoni olisivat sallittuja. Vasta vähitellen ymmärsin, että vaikka lainsäätäjä oli muuttanut lakia, muutoksen vaikutukset eivät tapahtuneet heti, kuin katkaisijasta kääntäen. Vaikka olin avoin ja vapautusliikkeen aallonharjalla, olin kasvanut vailla riittävää tietoa ja vastaanottanut tiedonmuruja huomaamattomassa ruskeassa kuoressa. Olin varonut avautumasta lähipiirille taipumuksistani. Samaa varautuneisuutta olen itse asiassa harjoittanut siitä pitäen, tilannekohtaisesti ja harkiten. Kun on kasvanut piilotteluun ja huoleen, siitä tulee pysyvä seuralainen.

Kun 1970-luvun lopulla, nyt tulevaisuuden suuntaa etsivänä opiskelijana lähdin mukaan SETAn toimintaan, joukko aktivisteja oli puskenut tiensä läpi ensimmäisten esteiden. Itse olin seurannut heidän työtään sivusta ja hypännyt vasta sitten mukaan toimintaan. Työsarkaa riitti. Tietoa oli varsin pitkään saatavilla murusina, sillä vanhat pelottelut tyttärille ja pojille koituvasta turmiosta olivat juurtuneet syvälle mieliin ja saaneet lainsäätäjät lisäämään vuoden 1971 rikoslakiin kehotuskiellon. 

Muualta maailmasta Suomeen asti puhalsivat vapautumisen tuulet. 1970-luku tuntui tulvivan uusia ajatuksia ja mahdollisuuksia. Oli toisaalta helppoa lähteä uuden vietäväksi, astua kasvavan avoimuuden ja näkyvyyden aikakauteen. Silti mukanani seurasi historian näkymätön painolasti. Tuttu lesboyhteisön jäsen vetosi: ”Miksi tarvitsee pitää niin paljon meteliä – ettekö te ymmärrä, että on paljon ihmisiä, jotka eivät halua olla näkyvissä?” En ollut samaa mieltä, mutta ymmärsin mistä hänen ajatuksensa nousivat.

Kehotuskielto murtui vihdoin 1999, ja sateenkaarihistorian aikajanalle on ilmestynyt monia muitakin rajapyykkejä. Silti jokainen näistä lakimuutoksista vaikuttaa viiveellä. Monet meistä kantavat mukanaan vanhoja rajoituksia, piilottelua, kelpaamattomuuden tuntoja. Olemme saaneet tietomme ruskeassa kuoressa, kohdanneet äänekästä torjuntaa, pysyneet hiljaa yksin tai keskenämme. Lakimuutokset eivät riitä poistamaan näitä arpia jälkikäteen – siksi sateenkaari-ihmisten elämää väkisin rajoittavia lakeja täytyy muuttaa, jottei uusia arpia synny.

Kirjoittaja: Eva Isaksson

Eva Isaksson on pitkän linjan lesboaktivisti ja verkkoyhteisöpioneeri – hän on perustanut 1990-luvun alussa Suomen Sapfo- ja Euro-Sappho -sähköpostilistat – sateenkaarihistorian arkistoaktiivi ja Sateenkaarihistorian ystävien hallituksen jäsen. Hän toimii tietoasiantuntijana Helsingin yliopiston kirjastossa.