Homoseksuaalisuudesta langetettujen tuomioiden taustoja

Suomessa samasukupuolinen haureus oli rikoslaissa 76 vuotta, vuodesta 1894 vuoteen 1971. Pykälässä kiellettiin sekä naisten että miesten keskinäiset seksuaaliset teot, ja niistä saattoi saada korkeintaan kahden vuoden vankeustuomion. Suomi muuttui rikosnimikkeen voimassaoloaikana Venäjän suuriruhtinaskunnasta itsenäiseksi valtioksi ja maatalousvaltaisesta kehitysmaasta nupullaan olevaksi hyvinvointivaltioksi. Homoseksuaalisuuden kriminalisoinnin ajanjaksoon mahtui myös sisällissota ja toisen maailmansodan sodat, jotka kaikki vaikuttivat suomalaiseen yhteiskuntaan ja sen ihmisiin. Suuret yhteiskunnalliset muutokset ja kriisit vaikuttivat myös käsitykseen seksuaalisuudesta ja sen oikeanlaisesta ilmentymisestä. Niin ollen, vaikka homoseksuaalisuuden tuomitseva rikoslaki pysyi samanlaisena koko voimassaolonsa ajan, vaikuttivat yhteiskunnalliset mullistukset siihen, miten paljon ja minkälaisista samansukupuolisista suhteista tuomioita annettiin eri vuosikymmeninä.

Alkuaikojen hiljaisuus

Ensimmäisten kolmen vuosikymmenen aikana, joina homoseksuaaliset teot kieltävä laki oli voimassa, annettiin vain 10 tuomiota, ja nekin kaikki miehille. Ihmisten ymmärrys seksuaalisuudesta oli hyvin erilainen kuin tänä päivänä, esimerkiksi sanaa seksuaalisuus ei vielä ollut suomen kielessä, vaan puhuttiin lähinnä sukuelämästä. Miesten väliselle seksille ei annettu merkityksiä, eikä esimerkiksi poikia osattu nähdä seksuaalisten tekojen uhreina. Naisia ei tuomittu ensimmäisten kolmenkymmenen vuoden aikana samasukupuolisesta haureudesta lainkaan, mikä osaltaan kertoo siitä, ettei naisia nähty seksuaalisesti aktiivisina subjekteina, vaan paremminkin seksuaalisten tekojen objekteina, joiden puhtautta ja koskemattomuutta täytyi suojella. Koska tuomioita ei juuri annettu eikä samasukupuolista halua nähty yhteiskunnallisena ongelmana, esitti rikosoikeuden professori Allan Serlachius 1920-luvulla samasukupuolista haureutta koskevan pykälän poistamista rikoslaista.

Ennen 1930-lukua samasukupuolisesta haureudesta annetut tuomiot annettiin tapauksista, joihin liittyi alaikäisen seksuaalista hyväksikäyttöä, tai tapauksia, joissa yhteisö halusi näpäyttää jäsentään tämän teoista. Näin tapahtui niissä harvoissa tuomioissa, jotka annettiin maaseudulla. Niissä kaikissa nostettiin syyte samasukupuolisesta haureudesta sellaista kyläläistä vastaan, jonka tekemisiin oltiin muilta osin tyytymättömiä. Vaikka seksuaalisuus ei ollut aiemmin aiheuttanut ristiriitoja, sitä käytettiin nyt keppihevosena muiden kaunojen ja kiistojen selvittämisessä. Seksuaalisuus ei ennen ristiriitoja ollut aiheuttanut ongelmia. Tuona aikana aikuisten miesten välinen seksi ei juurikaan kiinnostanut viranomaisia eikä kanssaeläjiä. Sille ei annettu samanlaisia identiteettimerkityksiä kuin tänä päivänä, mikä johti siihen että miehet pystyivät harrastamaan seksiä toistensa kanssa antamatta tämän vaikuttaa käsitykseensä seksuaalisuudestaan tai mieheydestään. Niin kutsuttu miehimyshimo saattoi kuitenkin koitua ihmisen kohtaloksi, jos ihminen ärsytti kanssaeläjiään muutoin.

Lääketieteellinen käsitys homoseksuaalisuudesta lisäsi kontrollia

1930-luvulla kaupunkilaiset joutuivat syytteeseen homoseksuaalisista teoista pääasiassa ilmiantojen seurauksena. Ilmiantojen taustalla oli joskus puhdasta säikähdystä, kuten vaikkapa silloin, kun maalaiset päätyivät viinantuskissaan miesrakastajien seuraan, mistä seurasi seksiä tai sen yritystä. Kolmekymmenluvun laman aikaan monet työttömät nuorukaiset myös päätyivät seksisuhteisiin rahasta, majapaikasta tai viinasta, ja tällöin ilmiantoihin saattoi liittyä myös kiristysyrityksiä.

Jatkosodan aikana rintamalla tuomittiin 23 miestä seksuaalisesta teosta toisen miehen kanssa. Näissä tilanteissa oli poikkeuksetta kyse valtahierarkian rikkomisesta, eli siitä, että upseeri oli pyrkinyt läheisyyteen sotilaan kanssa, joka ei ole ollut halukas seksisuhteeseen, ja on siksi paljastanut yrityksen. Vaikka muisteluaineisto osoittaa, että sotamiehet ovat voineet olla seksisuhteissa keskenään rintamalla, näistä tapauksista ei ole seurannut syytteitä tai tuomioita. Oikeustapauksista ei löydy myöskään esimerkkejä siitä, että sotilaiden seksisuhteita olisi paljastettu rintamatovereiden toimesta. Jos oli varma, että vastapuoli on kiinnostunut, tarjosivat rintamaolosuhteet ainakin sotilasarvoltaan vertaisille turvallista aluetta luoda seksuaalisia suhteita.

Pitkin sodan runtelemaa läntistä maailmaa koettiin sodan jälkeen moraalipaniikin aika. Vaikka koti, uskonto ja isänmaa näyttelivät sotapropagandassa suurta osaa, oli sodan traumatisoimien miesten usein vaikea asettua viettämään perinteistä kotielämää velvollisuuksineen. Isojen kaupunkien puistoissa kukoisti puistohomokulttuuri, jossa miehet etsivät seksiseuraa toisistaan. Aivan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Helsingissä 1940-1950-luvuilla annetut tuomiot tulivatkin tapauksista, joissa miehet olivat harrastaneet seksiä keskenään puistoissa, yleisissä käymälöissä tai ollessaan juoppoputkassa. Virkaintoiset huoltopoliisit partioivat Helsingin keskeisimmissä puistoissa siviilivaatteissa tarkoituksenaan häätää ja pidättää seksiä harrastavia miehiä. 1950-luvun asenneilmapiiri oli homoseksuaalisuutta vastaan, mutta tämä ilmapiiri ei varsinaisesti realisoitunut naisten välistä seksiä koskevien oikeustapausten määrässä. Niitä annettiin edelleen hyvin vähän. Naisten pelastuksena olikin se, että naisten keskinäiset suhteet tapahtuivat yksityisessä tilassa, kodin piirissä, siinä missä miesten satunnaiset suhteet julkisessa tilassa olivat viranomaisvalvonnassa ja yleisen paheksunnan alla.

Kiristyneen ilmapiirin taustalla oli muuttunut käsitys miesten välisestä homoseksuaalisuudesta. Jo 1930-luvulla homoseksuaalisuus oli noussut lääketieteellisessä keskustelussa kiinnostuksen kohteeksi, ja nyt homomiehet alettiin nähdä uhkana koko yhteiskunnalle, sillä heidän pelättiin levittävän homoseksuaalisuutta poikiin ja nuorukaisiin viettelemällä heitä seksuaalisiin tekoihin. Sotien jälkeen homoseksuaalisuudesta puhuttaessa ei myöskään tehty selvää eroa alaikäisiin kohdistuneiden seksuaalitekojen ja aikuisten välisten seksisuhteiden välillä. Tällä oli kielteinen vaikutus ihmisten yleiseen näkemykseen homoseksuaalisuudesta. 

Varmin tapa tulla tuomituksi samasukupuolisesta haureudesta 1950-luvulla oli seksin harrastaminen toisen miehen kanssa julkisessa tilassa kaupungin keskeisimmillä paikoilla Helsingissä. Merkittävää tuomioiden määrässä väkilukuun suhteutettuna onkin, että maan eri alueilla tuomioita annettiin hyvin epäsuhtaisesti. Oulussa annettiin kymmenen prosenttia koko maan tuomioista sodan jälkeisinä viitenä vuotena, vaikka oululaiset muodostivat vain prosentin maan väestöstä. Muita tilastollisesti ylikorostuneita paikkakuntia olivat Kemi, Lappeenranta ja Lahti.

Erityisen vaarallista julkisessa tilassa harrastettu seksi oli Helsingissä vuosina 1951 ja 1952, jolloin kaupungissa valmistauduttiin kesäolympialaisiin. Olympialaisia varten puistoja haluttiin siistiä “epäsosiaalisesta aineksesta” kuten huumeidenkäyttäjistä, prostituoiduista ja homoseksuaaleista. Sen sijaan yksityisessä tilassa harrastettu seksi tai ylempien sosiaaliluokkien keskinäiset suhteet, sen paremmin kuin tasa-arvoiset, parisuhteen kaltaiset seurustelusuhteetkaan eivät näkyneet juuri lainkaan kaupungissa annetuissa tuomioissa.

Maaseudulla tuomiotilanne oli 1950-luvulla vähän erilainen. Sielläkin tuomioita annettiin enemmän kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Maaseudulla yhteisön aikaisemmin  hyväksymät miesrakastajat alkoivat kerätä kielteistä huomiota, sillä mediassa homoista keskusteltiin yhä negatiivisempaan sävyyn. Niinpä maaseudulla alettiin nostaa syytteitä sellaisia ihmisiä vastaan, joiden oli jo vuosia tai vuosikymmeniä tiedetty olevan miesrakastajia. Näissä tapauksissa oli myös perinteisen parisuhteen kaltaisia tapauksia ja miehiä, joilla oli ollut paljon miespartnereita kylän tai seudun muiden, ei homoseksuaaliksi itsensä kokevien miesten kanssa useiden vuosien ajan. Nyt, uuden kielteisemmän käsityksen saattelemana,heidät koettiin vaarallisiksi ja tuomittiin. Maaseudulla annettiin huomattavasti kovempia tuomioita kuin kaupunkien raastuvanoikeuksissa. Siksi maaseudun homoseksuaalit menivät visusti kaappiin tai muuttivat kaupunkeihin. Monille maalla asuneille Helsinki olikin vapauden kaupunki, jonne saattoi paeta juoruja, paheksuvia katseita ja jopa tuomioita.

Vapautuminen

1960-luvun puolivälistä eteenpäin Helsinki ei enää ollut homoseksuaalille rikosoikeudellisesti vaarallinen paikka. Syytteitä nostettiin ainoastaan sellaisista suhteista, jotka tänä päivänä tuomittaisi lasten seksuaalisena hyväksikäyttönä. Vaikka poliisi edelleen pidätti miehiä puistoissa, ei näistä tapauksista nostettu syytteitä entiseen malliin. Muualla Suomessa tilanne oli toisenlainen. Maakunnissa tuomioita jaeltiin aina rikoslain uudistamiseen asti.

Asenneilmapiiri alkoi nopeasti muuttua 1960-luvun puolivälissä. Maailmalta rantautui myös Suomeen seksuaalivallankumous, joka puhututti ensin yliopisto- ja kulttuuriväkeä, ja sittemmin hiljalleen romutti kontrolliin, pelkoon ja häpeään pohjautuneen kristillisen seksuaalimoraalin hegemonian. Yksi iso tekijä oli yhdysvaltalaisen Alfred Kinseyn tutkimus, joka osoitti, että homoseksuaaliset tuntemukset ja teot ja fantasiat ovat paljon luultua yleisempiä. Myös sosiaalipolitiikassa oltiin siirtymässä pois rankaisemisen ja poissulkemisen politiikasta kaikki kansalaiset mukaan ottavaan hyvinvointivaltion eetokseen. Seksuaalivallankumouksen mukanaan tuoman arvomurroksen myötä koko rikoslain seksuaalirikosluku kirjoittettiin uusiksi. Vaikka lakimuutoksen myötä samasukupuolinen haureus tuli rikoksena päätökseensä, ei  päätös kuitenkaan ollut eduskunnassa läpihuutojuttu. Koska  viettelyteoria oli edelleen voimissaan, homoseksuaalisuuden leviämisen pelossa rikoslakiin kirjattiin ns. kehotuskielto, joka kielsi homoseksuaalisuudesta puhumisen julkisuudessa ja siihen kehottamisen.

Ulkoisia ja sisäisiä vankiloita

Noiden vajaan 80 vuoden aikana, joina homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos, joitain satoja ihmisiä päätyi oikeasti telkien taakse tekemästään homoseksuaalisesta teosta. Useimmiten tuomitut kuitenkin  selvisivät ehdollisella vankeudella. Haureuspykälää ei myöskään aktiivisesti käytetty kuin hyvin pienenä ajanjaksona koko rikoslain voimassaoloajasta, ja silloinkin kontrolli ulottui lähinnä julkisessa tilassa harjoitettuun seksiin. Ensin pykälän soveltamisella ei nähty olevan tarvetta ja lopuksi sillä ei enää ollut yleisen oikeustajun tukea puolellaan. Maailma oli muuttunut.

Konkreettista vankilaa vahingollisempaa onkin ollut lainsuojattomuus ja näkymättömyys, jota rikoslain kontrolli tuotti seksuaalivähemmistöille. Lain olemassaolo on rakentanut ihmisille sisäisiä vankiloita, mahdottomuutta olla olemassa omana itsenään. Kuten eräs homoseksuaalisuudesta 1930-luvulla tuomittu kirjoitti: “Vaikka elämässäni ja toimissani tahtoisin olla nuhteeton kansalainen ja täyttää voimassa olevan isänmaani lait, joudun täten tahtomattani sen kanssa ristiriitaan ja sitä rikkomaan.” Suuri joukko ihmisiä on tuntenut ulkopuolisuutta ja toiseutta kotimaassaan. Niinpä homoseksuaalisuuden rikoslain historiaa tarkastelussa ei kannata keskittyä vain langetettuihin tuomioihin. Niiden taustalta kun löytyy hyvin erilaisia tapauksia, joista osa täyttäisi yhä rikoksen tunnusmerkit. Niiden ohella huomio kannattaakin kiinnittää sisäisiin vankiloihin, joita rikospykälän olemassaolo on aiheuttanut. Näiden vankiloiden varjot on pitkät, ne kulkevat perhe- ja sukusalaisuuksina, mielenterveysongelmina, seksuaalipakolaisuutena  ja jopa itsemurhina. Vasta tasa-arvoisen avioliittolain myötä yhteiskunnan syrjivät lait on murrettu, ja olemme pääsemässä yhdenvertaiseen tilanteeseen. Tilanteeseen, jossa seksuaalivähemmistöjen oikeudet, tai jopa oikeus olla olemassa, eivät ole enää mielipidekysymys, vaan tosiasia.

Sandra Hagman

Kirjoitus perustuu Hagmanin väitöskirjaan Seven Queer Brothers. Narratives of forbidden male same-sex relations from modernizing Finland 1894-1971 (European Univeristy Institute, Firenze 2014). Väitöskirjasta on julkaistu populaarihistoriallinen teos Seitsemän kummaa veljestä. Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta (Gaudeamus, 2016).