Hän ilahtui, kun hän kuuli nimensä, Erika

(Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen)

Luin Erikaa koskevan muistiinpanon ensimmäistä kertaa Jan Löfströmin kirjassa Sukupuoliero agraarikulttuurissa vuonna 2019. Osallistuin silloin tutkija Riikka Taavetin kanssa Denverin yliopiston Archive Transformed -residenssiin, jossa tutustuimme kokoamiimme suomalaisiin sateenkaarihistoriaa sivuaviin arkistoaineistoihin. Olimme varanneet mukaan myös joitain tutkimusjulkaisuja, joissa keräämäämme aineistoa oli käytetty.  

Muistan, miten pysähdyin Erikaa koskevaan muistiinpanoon ja luin sen uudelleen. Luin Malmgrenin muistiin kirjoittaman lauseen

”Hän oli hyvillään, jos häntä sanottiin Erikaksi, mutta pahoillaan, jos sanottiin Kustaaksi” 

ja vertasin sitä Löfströmin analyysiin, jossa hän viittaa Erikaan toistuvasti ”Jakovan Kustaana”. Huomasin, että olin pahoillani. 

Erika on säilynyt arkistossa mainintana 

Kirjoitin näytelmän Ihana tytär Erika – Huomioita nimestä (2023) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunouskokoelmasta löytyvän paikallistarinan ja sitä käsittelevien tai sivuavien tutkimusjulkaisujen ympärille. Näytelmässä tarkastelen historiantutkimuksen etiikan ja muistamisen kysymyksiä transhistorian kontekstissa. 

Paikallistarina on tietääkseni julkaistu ensimmäisen kerran antologiassa, joka käsittelee ”suomalaista kylähulluutta”. Sen jälkeen paikallistarina on julkaistu kolmessa eri historiantutkimuksessa, jotka käsittelevät eri tavoin marginalisoituja ryhmiä. Lisäksi paikallistarina on julkaistu blogikirjoituksissa, jotka rajasin näytelmän ulkopuolelle. 

Lukemalla julkaisuja ja haastattelemalla niiden kirjoittajia halusin tarkastella, miten paikallistarinaa on aiemmassa historiantutkimuksessa luettu. Halusin tarkastella, miten aiempi keskustelu ja tutkimuskirjallisuus vaikuttivat siihen, miten tutkijat lukivat ja käyttivät tarinaa tutkimuksessaan.

Näytelmä ei olisi ollut mahdollinen ilman tutkijoiden – Pekka Laaksonen, Jan Löfström, Pälvi Rantala ja Petteri Pietikäinen – anteliaisuutta. He varasivat aikaa haastatteluille ja lyhennettyjen litterointien tarkastamiselle. He antautuivat keskusteluun, joka koski useimmissa tapauksissa heidän vuosikymmenten takaisia tutkimuksiaan. Ajattelen, että saatoin osallistua historiantutkimusta koskevaan keskusteluun tutkijoiden minua kohtaan osoittaman luottamuksen ja heidän aikaisemman tutkimuksensa ansiosta.  

Historiallinen tarina tai paikallistarina, kronikaatti 

Ohjasin näytelmäni kantaesityksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston tutkijasaliin, jossa sitä esitettiin 1.9.2023-24.1.2024. Kantaesityksessä katsoja saattoi kuunnella näytelmän kuunnelmana ja tutustua alkuperäisiin arkistoaineistoihin. Kuunnelman lopussa kuunnelman rinnalle käynnistyi videoprojisointi, joka peitti korkean salin kadunpuoleisen ikkunan. Kantaesitys oli osa Teatteri Takomon ja Kiasma Teatterin ohjelmistoa. 

Keskityn käsilläolevassa artikkelissa näytelmään ja sen pohjatyöhön. 

Näytelmä on osittainen ja järjestetty kuvaus sitä varten tekemästäni pohjatyöstä. Näytelmä muodostuu tutkimuskirjallisuudesta, tutkijoiden muistitietohaastatteluista, Nummella Erikan viimeisen tuntemani kodin naapurustossa asuneen Maija Aarnion ja hänen sukulaisensa Leena Aarnion muistitietohaastattelusta sekä siitä vähäisestä aineistosta, jota löysin etsiessäni jälkiä Erikasta: Lohjan kirkonkirjat vuosilta 1890-1920, Länsi-Uusimaan henkilökuva Kustaa Lehtosesta hänen 60-vuotispäivänsä kunniaksi (30.8.1935) ja Isojaon kartta vuodelta 1908, jossa Erikan lapsuuden kotitilan rakennukset näkyvät punaisina, pihapiirit ja tiet vaaleanpunaisina. 

Joissain tapauksissa kerron etsimisestä löytämisen sijaan. Kuvailen SKS:n arkiston hakumenetelmiä vain todetakseni, etten löytänyt lisää mainintoja Erikasta. Kerron, ettei Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin arkistoista löydy mainintoja Erikasta tai hänen sisaruksistaan. Mainitsen Erikan viimeisen tuntemani kodin luonnonkivisokkelin ja pihan omenapuut. Ne ovat kai yhä samoja. 

Malmgren kirjoitti muistiin kauan sitten kuulemansa tarinan 

Näytelmässä pyrin siteeraamaan lähdeaineistoa liian pitkästi. Ajattelen, että siten voin kiinnittää katsojan tai lukijan huomion lähdeaineiston erityislaatuun; siihen miten eri tutkijat ovat lukeneet sitä ja lopulta siihen, miten tutkijat ovat käyttäneet aineistoa omissa julkaisuissaan. Lisäksi halusin sisällyttää näytelmään osan siitä, mitä tavallisesti rajataan loppuviitteisiin tai julkaisujen ulkopuolelle: esimerkiksi kuvauksia työstä, epäröinnistä tai kollegiaalisten verkostojen vaikutuksesta.

Mauno Malmgren, kirjoitti muistiin ja lähetti Erikaa koskevan paikallistarinan vuonna 1965 vastauksena SKS:n julkaiseman Kansantieto-lehden N:o 18 (1964) keruukutsuun. Näytelmässä Arkistonhoitaja esittelee keruukutsun siteeraamalla keruukutsussa kerääjille annettuja ohjeita ja apukysymyksiä. 

ARKISTONHOITAJA

Keruukutsun otsikko on ”Kovaosaisia ja taiteilijoita”. Siinä kysytään, että ”Tunnetaanko tarinoita väheksyttyjen ammattien harjoittajista? Tunnetteko tarinoita kansantaiteilijoista?”

Keruukutsussa lukee, että 

”…haluaisimme teidän muistelevan ja kyselevän tarinoita miehistä ja naisista, jotka ovat elättäneet itsensä jotenkin häpeällisellä, kaihdetulla tai muuten omalaatuisella tavalla. Tarkoituksena on nimenomaan panna muistiin tarinoita, jotka valaisevat näiden ihmisten erikoista kohtaloa, ehkä selittävät syyn heidän alennustilaansa tai muuten paljastavat jonkin salaisuuden heidän menneisyydestään.” 

ja

”- ympäristöstään poikkeavat yksilöt, vähämieliset ja sairaalla tavalla erikoiset ihmiset ovat usein mielenkiinnon, säälin, kummastelun tai pilailun aiheina. Näiden ihmisparkojen osana on ollut toimia varottavina esimerkkeinä tai todistuksina inhimillisestä avuttomuudesta.”  (Kursivoinnit keruukutsussa)

Hänen nimensä on Erika

Näytelmässä on yhteensä yhdeksän henkilöä, joista viisi perustuu äänittämiini, litteroimiini ja selkeyden vuoksi lyhentämiini haastatteluihin. Mauno Malmgren -niminen henkilö perustuu Mauno Malmgrenin SKS:lle lähettämiin kirjeisiin ja muistiinpanoihin. Lisäksi esittelen näytelmän eri aineistoja Arkistonhoitajan, Kertojan ja toisen kertojan, joka kantaa etu- ja sukunimeäni, avulla. Näytelmässä esittelen lukijat ja henkilöt seuraavalla tavalla, kun he esiintyvät näytelmässä ensimmäisen kerran:

ARKISTONHOITAJA

Malmgren on liittänyt ensimmäisten muistiinpanojensa ohessa saatekirjeen, jossa hän kertoo hieman taustastaan. Kirje on päivätty 26.12.1963.

MAUNO MALMGREN -LUKIJA

Olen Etunimi Sukunimi ja luen Mauno Malmgrenin roolin

MAUNO MALMGREN

”Olette jo useita kertoja lähettäneet minulle KANSANTIETO-lehden, mutta siinä olleet kysymykset ovat koskeneet alaa, joista en tiedä mitään. Viimeisiksi lähettämässänne numerossa on kuitenkin eräitä tiedusteluja, joihin osaan edes hiukkasen vastata.” 

Olen kirjoittanut kertojan äänen eritteleväksi ja toteavaksi ja pyrkinyt kirjoittamaan ne näytelmän aineistoa kommentoivat repliikit toiselle kertojalle, Emil Uutulle.

KERTOJA

Muistiinpanossa ja sen saatteessa Mauno Malmgren kutsuu Erikaa kahdella etunimellä, Erika ja Kustaa. 

Malmgren käyttää sukunimenkaltaisesti tilan ja paikkakunnan nimiä ”Jakova” ja ”Nummilainen”. 

Ehkä Erikakin käytti tilan ja paikkakunnan nimiä, mutta ne eivät esiinny kirkonkirjoissa sukunimenkaltaisesti. Kirkonkirjoissa Erikalla on hänen isänsä sukunimi. 

EMIL UUTTU

Etunimi Kustaa tai sen variaatiot ei esiinny Erikan lapsuudenperheen lasten nimissä. Lähteiden valossa se ei ole koskaan ollut Erikan etunimi. 

Kirjaluettelo

Toim Pekka Laaksonen, Ulla Piela ja Pirkko Lahti Hullun kirjoissa – Näkökulmia suomalaiseen kylähulluuteen (SKS 1989)

Jan Löfström Sukupuoliero agraarikulttuurissa – ”Se nyt vaan on semmonen” (SKS 1999) 

Pälvi Rantala Kylähullut kertomuksissa – Mikrohistoriallinen näkökulma 1800-1900 -luvun vaihteen erikoispersooniin (Lapin yliopisto 2002) 

Petteri Pietikäisen kirjoittamassa Kipeät sielut – Hulluuden historia Suomessa (Gaudeamus 2020)

Näytelmän tiedot

Emil Uuttu

Kirjoittaja on näytelmäkirjailija ja dramaturgi.