Tahmeasti paraneva tautiluokitus

(Kuva: Työväenmuseo Werstas)

Suomalaisesta mielenterveyden häiriöluokittelusta poistettiin homoseksuaalisuus 40 vuotta sitten (26.6.1981). Se ei enää ollut mielenterveyden häiriö, ja sadat tuhannet sairaiksi leimatut lesbot, homot ja biseksuaalit tulivat terveiksi. Tosin häiriöajattelu oli ehditty juurruttaa suomalaiseen ajatteluun eikä kouluopetuksen ja terveydenhoitopalvelujen käytännöt muuttuneet yhdessä yössä. Häiriöajattelu ehti sairastuttaa monia eikä sen jälkiä ole vieläkään täysin korjattu.

Maailman terveysjärjestö (WHO ICD-8) luokitteli vuodesta 1965 lähtien koodilla 302 seksuaalisen poikkeavuuden, jonka alakohtina olivat homoseksuaalisuus, transvestisuus, fetisismi, masokismi, sadismi, pedofilia, voyerismi ja ekshibitionismi. Jo aiemmissa maailmansodan jälkeisessä luokitteluissaan se oli määritellyt homoseksuaalisuuden mielenterveyden häiriöksi, mutta tämä luokittelu oli voimassa, kun Suomessa vuonna 1971 dekriminalisoitiin samaa sukupuolta olevien välinen seksi ja käytiin yhteiskunnallista keskustelua homoseksuaalisuudesta.

Pian tämän jälkeen vuonna 1974 Yhdysvaltain psykiatriyhdistys poisti homoseksuaalisuuden omasta häiriöluokituksestaan, mutta kompromissina säilytti aina vuoteen 1987 asti luokittelussaan itseä häiritsevän homoseksuaalisuuden. Maailman terveysjärjestö säilytti homoseksuaalisuuden vielä vuoden 1977 (ICD-9) luokittelussaan. Se poisti luokituksestaan homoseksuaalisuuden vasta vuonna 1990 (ICD-10) ja totesi, ettei homoseksuaalisuus ole mielenterveyden häiriö. Se kuitenkin kopioi Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen luokittelun itseä häiritsevästä seksuaalisesta suuntautumisesta. Uusi luokittelu otettiin maailmanlaajuisesti käyttöön vähitellen, Suomessa vuonna 1996.

Suomi jälkijunassa pohjoismaisessa kehityksessä

Suomalaisessa sairausluokituksessa homoseksuaalisuus oli mielenterveyden häiriö vuoteen 1981 asti. Suomi oli siis Maailman terveysjärjestöä edellä muutoksessa mutta jäljessä moniin länsimaihin verrattuna. Ruotsi poisti homoseksuaalisuuden sairausluokituksestaan vuonna 1979. Muutoksen jälkeen itseä häiritsevä homoseksuaalisuus ja vuodesta 1994 lähtien itseä häiritsevä seksuaalinen suuntautuminen oli mukana suomalaisessa luokittelussa sekä monet muut ”poikkeavuudet” kuten transvestismi. 2010-luvulla voimassa olevassa luokituksessa F66.1 määritellään itseä häiritsevä seksuaalinen suuntautuminen näin: ”Sukupuolinen identiteetti tai mieltymys (heteroseksuaalinen, homoseksuaalinen, biseksuaalinen tai murrosikää edeltävä) ei ole epävarma, mutta yksilö toivoisi sen olevan erilainen siihen liittyvän psyykkisen tai käyttäytymisen häiriön takia, ja hän saattaa hakeutua hoitoon muuttaakseen sitä” (Psykiatrian luokituskäsikirja 2012, s. 261). Suomessa ”hoitoja”, joilla seksuaalinen suuntautuminen tai sukupuoli-identiteetti pyritään muuttamaan, ei ole vielä kielletty.

Vuonna 2011 Terveyden ja hyvinvoinnin laitos vihdoin poisti suomalaisesta luokittelusta transvestisuuden, fetisismin, sadismin ja masokismin. Ruotsi oli tehnyt näin oman luokittelunsa suhteen jo vuonna 2009 ja Norja vuonna 2010. Tanska oli poistanut transvestisuuden sairausluokituksestaan jo vuonna 1994 sekä sadismin ja masokismin vuonna 1995. Suomalainen asiantuntijajoukko kirjelmöi sairausluokituksen muutostarpeista vuonna 2010 Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle ja olin yksi kirjelmän allekirjoittajista. Siinä esitettiin myös useiden sukupuolikokemukseen ja transsukupuolisuuteen liittyvien luokittelujen korjaamisesta ja siirtämisestä toiseen kohtaan eri nimikkeen alle. Tätä ei tuolloin tapahtunut. Ranskassa transsukupuolisuus oli poistettu häiriöluokituksesta jo vuonna 2010. Maailman terveysjärjestö päätti poistaa transsukupuolisuuden häiriöluokituksestaan vuonna 2019. Uuden luokituksen pitäisi astua voimaan vuoden 2022 alussa. Suomen luokittelutapa on siis edelleen ongelmallinen ja jatkaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten sairaus-, häiriö- ja poikkeavuusleimaamisen historiaa, vaikka vuosien aikana muutoksia parempaan ja terveellisempään suuntaan on tapahtunut. Muutamia ihmisryhmiä voi vielä parantaa luokittelua muuttamalla.

Sairausleimaamisen jäljet ja vastuu muutoksesta

Häiriöajattelun merkitys on tullut esiin omassa tutkimuksessani kouluopetuksesta. Varsinkin 1970- ja 1980-lukujen seksuaaliterveyskasvatuksessa välitettiin ajattelua homoseksuaalisuudesta häiriönä ja kehitysestymänä. Suomalaisen seksuaalikasvatuksen tyypillinen piirre listata vaikeita käsitteitä ja määritellä niitä ongelmallisesti selittyy pitkälti sillä, että YK:n Maailman terveysjärjestö on listannut sukupuoli- ja siveysnormeja noudattavasta heteroseksuaalisesta eroavat teot ja taipumukset häiriöiksi ja poikkeavuuksiksi. Suomen oma tautiluokitus on kopioinut tätä ja niinpä suomalaiset oppikirjan kirjoittajat ja kustantajat sekä opettajat ottivat yhdeksi keskeiseksi totuudeksi seksuaalisuudesta sen, että poikkeavuudet on tärkeää listata, selittää ja todeta ongelmiksi. Myös homoseksuaalisuuden syiden ja niihin liittyvien nuoruusiän tunteiden ohimenevyyden käsittely opetuksessa tuki ajattelutapaa. Sairausleimaamisella on ollut paljon kielteisiä vaikutuksia nuorten elämään kouluaikana ja myöhemmin. Se on vaikuttanut yhtälailla sateenkaarinuorten kokemuksiin itsestään että muiden nuorten käsityksiin vähemmistöistä ja siitä, millainen ihmisen kuuluisi olla.

Terveydenhoidon, lääketieteen ja mielenterveystyön ammattilaiset olivat keskeisiä toimijoita häiriöajattelun juurruttamisessa asiakkaisiinsa. 1980- ja 1990-luvuilla aids-kriisi vahvisti homoseksuaalisuuden sairausleimaamista, sillä hi-viruksesta syyllistettiin vähemmistöjä. Koronakriisissä samankaltaista syyllistämistä ja leimaamista ei juurikaan tapahtunut Suomessa, vaikka osa sellaista saattoi pelätäkin. Mielestäni valtio, eduskunta, ministeriöt ja viranomaiset, jotka ovat olleet vastuussa syrjivistä laeista, häiriöluokitteluista ja niihin liittyvästä opetuksesta, eivät ole riittävästi käsitelleet omien toimiensa merkityksiä. Laajemmin asia koskee koko terveydenhoitojärjestelmää ja lääkärikuntaa sekä muita mielenterveyden ammattilaisia. En esitä totuuskomissioita tai rangaistuksia vääristä teoista, mutta toivoisin edellä mainituilta tahoilta kiinnostusta käsitellä sairausleimaamiseen liittyvää menneisyyttään ja etenkin poistaa niitä leimaamisajattelun aiheuttamia ongelmia, jotka edelleen vallitsevat Suomessa.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden määrittelyvaltaa pitäisi siirtää pois terveydenhoitojärjestelmältä ja sen edustajilta. Translainsäädännön muuttaminen nuoret huomioivaksi ihmisoikeuksia ja itsemääräämisoikeutta noudattaen auttaisi tässä. Samoin kuin sukupuoli-identiteetin tai seksuaalisen suuntautumisen muuttamiseen tähtäävien ”hoitojen” ja intersukupuolisille lapsille ja nuorille tehtävien sukupuolinormatiivisuutta korostavien tarpeettomien toimien kieltäminen. Nykyinen sairausluokittelu tulisi saattaa ajan tasalle ja loputkin transdiagnoosit on siirrettävä asianmukaisesti pois häiriöluokitteluista. Myös itseä häiritsevän seksuaalisen suuntautumisen ymmärtämisessä keskeistä olisi korostaa sitä, että jos oma tai toisen homo-, bi- tai panseksuaalisuus häiritsee, se johtuu niistä vääristyneistä kulttuurin ja yhteiskunnan normatiivisista odotuksista, joita lääketiede häiriöluokitteluineen on ollut vahvistamassa.

Jukka Lehtonen

Kirjoittaja on vanhempi tutkija CoWeAll-tutkimushankkeessa sukupuolentutkimuksen oppiaineessa Helsingin yliopistossa. Hän on kasvatussosiologian dosentti, joka on tutkinut seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta koulutuksessa ja työelämässä.

Lukemistoa

Lehtonen, Jukka (1995) Seksuaalivähemmistöt koulussa. Seta-julkaisut 6. Helsinki: SETA ry.

Lehtonen, Jukka (2020) Yhdenvertainen virus? HLBTI-ihmiset koronakriisissä. Politiikasta.fi-sivuston blogi. https://politiikasta.fi/yhdenvertainen-virus-hlbti-ihmiset-koronakriisissa/

Lehtonen, Jukka, Nissinen, Jussi & Socada, Maria (toim.) (1997) Hetero-olettamuksesta  moninaisuuteen – lesbot, homot, bi- ja trans-ihmiset sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaina. Helsinki: Edita.

Stålström, Olli (1997) Homoseksuaalisuuden sairausleiman loppu. Tampere: Gaudeamus.